Joulua Välimeren pohjukassa

Suomalaiselle joulu muuttaa täällä muotoaan. On oikeastaan elämänrikkautta, kun voi jättää suosiolla joitain asioita pois ja nauttia uusista asioista. Oikeastaan on aika hyvä sanonta tuo "aikansa kutakin". Kyllähän täälläkin voi kouristuksenomaisesti pitää kiinni suomalaisista perinteistä, mutta hyvää tekee unohtaa niistäkin osa. Kulttuurierot saavat raivoa ja ihastusta aikaan, joskus se on hyvä. Kansainvälinen ilmapiiri hämmentää myönteiselläkin tavalla. Jouluahan voi viettää hiukan eri tavoillakin!

Meillä joulu on ollut aina tähän aikaan, toisilla se onkin myöhemmin. Yllättyy kun saa kutsun jouluaterialle tammikuussa! Ympärillä suuri sukulaisten joukko ja aivan vieraita kieliä ja siinä sitten suomalainen maistelee perinneruokia. Naurattaa ihan, ei muuten ole sen suurempi makunautinto kuin jotkut suomalaiset perinneruuat ulkomaisille ystäville. Paljon jäi siihenkin pitkän pitkään pöytään syömättä.

Nyt vietämme Kyproksella joulua poikkeuksellisen viileässä säässä. Troodoksen vuorille on saatu lunta ja varoitukset siitä huvittavat suomalaiseen liikenteen tottunutta. Kehotetaan ajamaan hiljaa, pitämään ajovalot päällä, pitkät välimatkat ja erikseen mainituille vuoriston tieosuuksille saa ajaa vain nelivedolla tai lumiketjuilla. Mahtaa olla taas suurta huvia ajaa vuorille ja heittää lumipalloja! 



Meidänkin naapurimme lähtivät pari vuotta sitten lasten kanssa innolla pikkuruiseen laskettelurinteeseen vuorille. 

TV:ssä oli näytetty, miten vuorilla on kauniisti lunta. Joutuivat palaamaan parin tunnin kuluttua, poliisi ei päästänyt heitä liukkaalle tielle. Lasten pettymys oli silminnähtävää. Annoimme heille sympatiaamme, ovathan he ystäviämme.

Suuret pääkadut on somistettu jouluvaloilla, laivoilla, viljalyhteillä, tähdillä ja köynnöksillä, niitä ripustetaan ja taas tammikuussa puretaan korkeiden traktorinnokan nostureiden avulla. Mutta pienet sivukadut ovat kuin ennenkin, jossakin kolme katuvaloa on peräkkäin sammuneena. Ei hätää, ei täällä ole jalankulkijoita, etenkään pimeällä. Kaikilla on auto tai kaksi. 







Joulupukki ajaa kauas kuuluvan joulumusiikin raikuessa traktorin perään kytketyn pororeen ja suuren lahjavuoren kanssa kaupungin pääkatua eestaas!

Luonto on vielä kitsas, vähän aikaa sitten vasta saimme sateita eka kerran. Jouluksi ei vielä syklaameitakaan ole kuin nimeksi, kehäkukatkin antavat vielä pitkään odottaa itseään. Vuodet ei ole veljeksiä täälläkään. Se on oikeastaan hienoa, yllätykset luonnossa tekevät siitä mielenkiintoisen. Hyvän Joulun toivotus jääköön tännekin soimaan ihan jokaiselle!! 

A

Betonin juhlaa!!

Voiko olla totta, että betoni elää, kukoistaa, riemastuttaa ja ilahduttaa kulkijaa näin?! Kuinka paljon se riemastuttaa ja innostaakaan sen tekijöitä! Pyrgoksen kylän harvaanasutulla laidalla, korkean vuorenrinteen itäisellä sivulla on rehevää kasvustoa, pensaikkoa ja moninaisia puita.

Korkealla olevalta tieltä kulkijan silmään osuu oudonnäköinen pitkälle jatkuva polveileva aita. Tätä näkyä ihmettelimme jo pari vuotta sitten.

Nyt aita on muuttunut mosaiikin säteileväksi juhlaksi! Pakko on laskeutua alas ohi haukkuvien koirien iloisena hehkuvan betoniaidan luon. Aita on kuin jämerää värikästä pitsiä! Voiko tämä olla totta, täällä, keskellä "ei mitään" on tällainen aarre! Lapset ihmettelevät iloisia värejä, mutta kyllä aikuisellekin joskus käy samoin.'

Kuulimme paikalliselta naapuriltamme, että paikalle syntyy pikkuhiljaa "hotelli". Pikkuruisia "taloja", mielikuvituksen lentoon nousevan luomisinnon tuloksia. 

Työ näyttää jatkuvan, sillä niin paljon keskeneräistä materiaalia on vielä aidan sisäpuolella. Läjäpäin on erilaisia pulloja, laattoja . . . työkaluja, laastisäkkejä . . . Aidan ulkopuolellakin oli keskeneräisen työn jälkiä, hiekkakasa, laattojen kappaleita, värikäs mosaiikki etenee pikkuhiljaa.

Jospa joskus siellä olisi portti auki ja näkyisi ihmisiä, ilo olisi päästä katsomaan, eikä vain aidan takaa kuvaamaan ja kurkkimaan.

Luontokin on aidan sisäpuolella rehevää, viidakonomaista, korkeita eukalyptuksia, värikkäitä pensaita, banaaneja, hyvä tausta tälle kaikelle. Ihmetellä ja ihailla, muuta ei oikein voikaan kun tätä katselee. Tämän kokisi erilaisena, jos tämä olisi osa jotain julkista maksullista "elämyspuistoa". Tämä on aivan syrjäisessä paikassa, lähellä on vain pari muuta taloa, viljapeltoja ja oliivitarhoja löytyy läheisyydestä.

A 

Paha juttu

Rauhallinen taipaleemme 3.12. pitkällä pyöräretkellä sai ajatuksia myllertävän käänteen.

Teimme sinnikästä etenemistä vuoritiellä. Kohteenamme rankan tien päässä oleva vanhan luostarin raunioille rakennettu Lukkaan luostarin kappeli. 

Ihmettelimme pikkutien reunassa olevia autoja. Kun nostimme katseemme jysähti sydänalassa! Auto, se oli katollaan ja vaiteliaat ihmiset odottivat. Kellään ei ollut kiire. Ei jääty uteliaiden joukkoon, tuntui pahalta. 

Jatkoimme vastapäiselle rinteelle mutkan taakse. Sieltä kiikaroimme, ihmettelimme paikalle rauhallisesti saapuvaa ambulanssia. Kiireettä vietiin paarit pudonneen auton luo. Pitkän ajan kuluttua paareilla vietiin peitetty mytty ambulanssiin ja se lähti rauhallisesti paluumatkalle. Hiljaiseksi veti.

Me jatkoimme matkaamme ajatukset myllertäen ja mieli täynnä kysymyksiä, ilman vastauksia. Hyvä oli istua nyt Luukkaan luostarin edessä tuijotellen mahtavaa hiljaista maisemaa ja kuivuvaa patojärveä.

Paluumatkalla pysähdyimme, jätimme pyörät alas, kävimme katsomassa katollaan olevaa autoa. Se oli pudonnut alas jyrkältä rinteeltä. 
Syitä onnettomuuteen voi olla monia, jarrut, jarrupolkimen alle vierinyt esine, sairauskohtaus, mitä vain. . . 

Hiljasina kävelimme auton ohi ylös oletetulle auton kotitielle. Tienpäässä on kaksi taloa. Kauniita istutuksia tienvierellä oli juuri tänään muokattu ja kasteltu, kuka? Ainuttakaan ihmistä ei näkynyt missään, hiljaisuus oli mykkää. Jyrkältä kotitieltä auton olisi pitänyt kääntyä jyrkästi alas vasemmalle, mutta se oli jatkanut suoraan rinnettä eteenpäin syöksyen alla olevalle tielle. Ahdistavaa, niin nopeaa oli vauhti ollut ja matka lyhyt, ei siinä ennätä hypätäkään autosta pois. Vaitonaisina palasimme alas ohi surullisen auton omien kulkupeliemme luo.

Tielle pysähtyi joku päästään vinksahtanut autoilija, mies nauraa rätkätti ilkkuen katollaan olevaa autoa. Olimme sanattomia. Meitä on moneksi. 
A

. . . kuin äitienpäivän aikaan . . .

Meillä Suomessa viljapelloilla käy vilske äitienpäivän aikaan. Kaikki yrittävät nopeasti saada jyvät mullan alle. Täällä, ei täällä mitään kiirettä pellolle ole. Pitkin marraskuuta näki "kevätkylvöjä" tehtävän. Maa oli pölyävän kuivaa kaikkialla, mutta usko sateisiin vie vaikka läpi harmaan kiven.

Teimme 28.11. pitkän pyöräretken itäänpäin, Pyrgoksen pikkuruiselle Agia Marina-kirkolle. Tällä retkellä saimme mm. seurata kylvömiehen pölyistä työtä. Hän kierteli kylvökoneensa kanssa pellolla kasvavia Oliivipuita ja Mastiksipensaita. 

Tienviereen eteemme ajoi pikappi, jolla vaimo toi lisää kylvösiemen- ja apulantasäkkejä. Istahti tyynenä auton ovi avoinna ja - kutoi sukkaa! Vaihdoimme ystävälliset tervehdykset, hän jäi siihen odottamaan peltokierrokselta saapuvaa miestään. Taitaa olla samanlainen maamiehen vaimon päivä täällä kuin Suomessakin. Me jatkoimme matkaamme tyytyväisenä tästä iloisesta kohtaamisesta.

Toinen kylvömiehen seuraaminen tapahtuikin hieman kauempaa nähtynä, 17.11.. Patojärven, nyt melkein kuivana,  reunalla on "Joulumänty", jonka juurella usein pysähdymme evästauolle. Vastapäisellä kuivalla pensaikkorinteellä on pieni peltoläntti. Sitä pyöri ympäri traktori pölyn keskellä. Vain variksia näytti kiinnostavan tuo työ. 

Saimme seurata miten työ tuli tehtyä ja pelto tuli kylvettyä. Kivistä onnetonta tietä traktori rymisteli läheiseen kylään. Tämäkin kivinen pelto on kokenut viime vuosina "herätyksen", taitaa olla EU:n aikaansaamia herätyksiä ?

Saimme kuin saimmekin sadetta! Kaksi viimeistä päivää marraskuussa ja joulukuun ensimmäinen oli luonnolle kuin herätysruiske. Herätys pitkästä uneliaisuudesta. Mikä määrä kuukausien aikana kertynyttä hiekkaa, mullanpölyä, hämähäkinseittejä ja kuivaa töhnää huuhtoutui kasvien yltä kuin konsanaan kevätsateiden mukana. Koko harmaantunut kuivahtanut luonto huuhteli kasvonsa.

Ei aikaakaan kun rannan kuivalla hiekallakin näkyi pienen pieniä vihreitä sirkkalehtiä. Tienreunoilla näkyi muutaman päivän kuluttua pystyssä pieniä vihreitä tikkuja. 
Ne ensimmäiset luonnonkukat antavat kuitenkin vielä odottaa. Onhan meillä taas mitä odottaa. Odotamme, kurkimme jo pensaiden alle, kohta, aivan kohta . . .
A

Unohdetut

Silloin tällöin tulee eteen tilanne, jossa jää hämmästyneenä katselemaan jotain unohdettua kapinetta. Onko tuollaisiakin ollut tai milloinkahan tuo on viimeksi toiminut? Mitähän sillä on saatu aikaan? Vieläkin mielenkiintoisempaa on tietenkin löytää edestään tilanne, jonka suhteen ihmettelee; vieläkö tuollakin tehdään askareita !

Museoistahan löytää vaikka minkälaisia värkkikaluja menneiltä ajoilta, mutta herkullisempaa on löytää niitä sattumalta kulkiessaan.

Yhteisretkellä Pafoksen viinivuoristoon löytyi vekkulin näköisiä kulkupelejä. Muuallakin on näkynyt samantapaisia vanhoja autoveljeksiä, niinkuin tällä tavernan takapihalla, mutta nämä olivat vain sellaisia, ettei niitä meikäläisen silmiin ollut ennen tullutkaan. Onhan niitä toki sodan aikoihin Suomessa ollut, joskus tyyppikoodilla E83W, mutta ovat jääneet muistoissani sille hämärän puolelle. 

 Nämä kaksi vasenkätistä veljestä olivat tuolla vieretysten lähes yhtä apaattisessa tilassa. Fordson pikkupakut elämänsä ehtoossa, ilmeisesti saattohoidossa, toinen kauttaaltaan ruosteessa ja toinen takatilan ikkunat repsottaen ! Kuitenkin toisin kuin tavallisesti, renkaissa oli kohtalaisesti ilmaa myös alapuolella !

Toinen pariskunta on valloittanut pihatilaa Amathus-joen reunamilta ja nököttää välillä näkymättömissä korkeassa heinikossa ja taas välillä esittäen brittiläistä eleganssiaan kaikelle kansalle vuodenajasta riippuen.   Ne ovat olleet paikoillaan jo eräänkin vuoden, mutta niiden suhteen kai odotellaan aidon museokapistuksen arvonnousua.  Voi olla, ettei se tuossa kyllä nouse ! 

Kaksi Morris Minor 1000 mallia, ehkä Station Wagoneita tai Travellereita, odottavat sitä viimeistä noutajaa. Korirakenteet ovat puuta ja toisessa ne ovat pahasti jo lahonneet. Englannissa on pajoja, joissa tehdään näistä mätänemisasteisista vielä kulkuneuvoja liikenteeseen uusimalla kantavia osia uudesta puusta. Toisaalta, eihän näitä museoihinkaan kaikki mahdu, ellei näille sitten tänne rakenneta suurta G-rakennusta.   

Jokirannan hedelmätilalla onkin sitten uudempi työjuhta. Aidan vieressä nököttää kuitenkin töistään uupunut Eicher-traktori, ehkä ES 202 Puma, odottaen josko pääsisi vielä tositoimiin. Vierelle on ilmestynyt lähes käyttämättömän näköinen ponteva pellon muokkaaja, joten taitaa saksmanni kuitenkin jäädä vain koristeeksi. Omistaja ei kuitenkaan henno luopua tuosta entisestä ja yrittää hienovaraisesti peitellä muovipeitteellä sen kuluneita kupeita sivullisten katseilta. Oikeastaan vain tällainen pieni sutjakka puuhakone sopiikin näille plantaaseille, joilla on paljon hedelmäpuita väisteltävänä.

Taannoin kävimme, tietenkin CTO;n myötävaikutuksella Pelendrin Zivaniajuhlilla ja kiertelimme jälleen kylää pitkin poikin. Katselimme ihmisten iloista menoa ja joistakin ovista sisälle. Tuli vastaan ovi, joka johti ilmeisesti talkoovoimin kunnostettuun teatterisaliin. Erilaisia ratkaisuja ihmettelimme ja kuvittelimme teatterin toimintaa. Se oli ollut aikaisemmin elokuvateatterinakin, mutta siitä oli luovuttu. 

Näyttämön tiloissa ei ollut enää jälkeäkään valkokankaasta, mutta konehuoneessa, siellä toisessa kerroksessa nökötti tehtävänsä suorittanut ja - ei voi sanoa, että eläkkeelle siirretty , vaan - tunteettomien käsien murjomaksi raaka-aineeksi tulemistaan odottava tunteiden tulkki. Tuo 35mm:n valokaaritoiminen Victoria IV E- elokuvaprojektori oli tuotu tänne joskus viime vuosisadan puolessa välissä Italian Milanosta Cinemeccanican mainioilta tehtailta.

Koska se oli yksin täällä kuumaa tehtäväänsä suorittaessaan, se pääsi kuitenkin 15 minuutin välein hieman levähtämään kelaa vaihdettaessa.

Kuinka paljon suuria tunteita sen esittämät elokuvat ovatkaan saaneet aikaan sen toiminnan vuosina? Tämäkö on ollut tämän kylän elinvoimaisuuden edellytys ?

S

Kotieläimiä Kyproksen taivaan alla

Kyproksen tunnuseläimeksi sopisi KISSA sen vain luonnonpuistossa elävän muflonlampaan sijaan. Kissoja ON, eläviä ja auton alle jääneitä litteitä rukkasia. Niitä on kaikkialla, suomalaiset kissavihaajat saisivat täällä oikeaa riemua, paljon olisi vihattavaa ja paheksuttavaa! Kissoja täällä ruokitaan, rakastetaan ja suvaitaan. Ne, jos ketkä kuuluvat Kyproksella luontoon, kyliin ja kaupunkeihin. Kissoilla on oma täysihoitolakin, siellä voi käydä seurustelemassa asukkaiden kanssa, kerran olemme tavanneet myös suomalaisen vierailevan siellä. Kuvan kissa on täysihoitolan kissa, numerolappu 343 kaulassaan. On yksi luostarikin tunnettu nimestään Kissaluostari.

Päivän päätteeksi auringonlaskun aikaan sujuvasti lentelevät lepakot ovat hauskoja seurattavia, niin taitavasti ne suhahtelevat hämärtyvässä illassa, pian niitä ei enää ihmissilmä erotakaan.

Meillä on hyvää lammas/vuohijukurttia ja -juustoja, joten saarella on paljon näitä nelijalkaisia. Niitä näkee vuorenrinteellä paimenen ja koirien kanssa vaeltamassa evästä etsien. Joskus tapaa lauman, jota vain koira paimentaa tai on "juttuserana." Suuret lammas/vuohi-kojut levittäytyvät vuorenrinteille, siellä "asuu" satoja ja taas satoja jukurttilähteitä. Kauniita ne peltikatokset eivät ole, mutta siitä tiedämme, että juustoa ja jukurttia riittää vielä huomennakin. 

Tapaamme usein hattupäisen frouvan, joka luotsaa suurta laumaansa rinteillä, ilman koiraa. Olemme jo tuttuja ja tervehdimme. Hän tietää, että emme pelästytä laumaa vaan odotamme tyynesti tienylitystä. Polkupyöräkin voi olla hirveän peläsyttävä joillekin!

Koira on täällä seuraeläimenä, vahtina ja ennenkaikkea metsästäjien kaverina. Sanommekin usein, että ttäälä varmaan kasvatetaan ns, löytökoiria, niin paljon niitä on hedelmäpuiden alla aitauksissa isäntää odottaen. Pennut syöksyvät pyöräilijää räksyttämään, harvoin tarvitsee ihan oikeasti niitä kuitenkaan pelätä. Olemme ottaneet tavaksi moikata näitä koiria ohi ajaessamme, näin olemme saaneet, "Pepin", "Maxin", "Rogin" ja monen muun hännänheiluttajan uskollisen ystävyyden.

Näiden ns, löytökoirien seurana on usein kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Viime talvena simme seurata vuodenvaihteessa hurjaa kalkkunakukkojen taistelua. Sitä jäi pitkäsksi aikaa lumoutuneena katselemaan aidan viereen. Oli se aika hurjaa ja totista taistelua! Ympärillä pyörivät kanat pitivät sitä varmaan normaalina touhuna, eivät antaneet sen häiritä päivittäistä touhuaan tippaakaan. Suunnittelivat varmaan munivansa tänäänkin aitoja luomumunia. Niitä mekin ostamme pienestä vihanneskojusta, "munamieheltä", 2 €/6kpl. Aina sinne on hauska poiketa.

Aasit ovat aika harvinaisia nykyään, vain harvoin enää kuulemme niiden töräytyksiä. Vain Akrotirin niemimaalla näkee aaseja lehmien ja valkeiden lehmähaikaroiden seurana.
A

Kyproksen luontoon kuuluvia eläimiä

Ikuinen harrastukseni on kuvata kasveja ja tehdä paikallisista talvikasveista valokuvakirjoja. Niitä on pakko tehdä aina uusi, ja uusi, niin paljon löytyy uusia kasveja, vuodet eivät ole veljeksiä täälläkään. Tosin tämä syksy on ollut ennätyskuiva, luonnossa kasvit odottavat sateen tuomaa kasvun alkua. Sitä odotellaan . . .

Eläimistä täällä näemme useimmiten siivellisiä eläimiä. Isoja ja pieniä. Lintuja täällä ammutaan, ja usein, lähellä kuuluva pauke pelästyttää siihen tottumattoman. Kerran olen kiljunut vuorenrinteellä vihaisia sanoja lähellä olevalle "pyssymiehelle", sillä kansainvälisellä äänensävyllä . . . ! Omat Suomen lintusemme ilahduttavat meitä täällä päivittäin, mutta myös harvinaisempiin siivellisiinkin törmäämme usein. Ne suurimmat linnut ovat patojärven haikaroita, jotka eivät pidä suomalaisista pyöräiljöistä. Äkkiä ne vaihtavat paikkaa. Ja niinkuin Harmaahaikara, Ardea cinerea tekee, rääkäisee vastalauseen noustessaan siivilleen. Jalohaikara, Ardea alba - ja Silkkihaikara, Egretta garzetta vaihtavat paikkaa hienotunteisemmin meidät havaitessaan.

Tänä erittäin kuivana syksynä saimme yllätykseksemme kohdata toista metriä pitkän rotevan Levantin kyyn, toiselta nimeltään Tylppänokkakyy, Macrovipera lebetina. Se oli rauhallinen, arvokkaasti väistäen antoi pyöräilijälle tietä jatkaa matkaansa. Pitkään jäi vielä valpas ja varuillaan olon tunne kuitenkin päälle, onhan se myrkyllisin täkäläisistä matelijoista.

Erilaisia sisiliskoja tapaa muureilla ja kivikoissa koko talven. Raunioiden roteva lisko, Tähtiagama, Laudakia stellio cypriaca Tarkkailee kulkijaa levollisesti, eikä pienistä hätkähdä. Ihana vihreä sammakko, Lähi-idän puusammakko, Hyla savignyi on aina riemullista kohdata. Se on kuin koru. Sen kohtaa harvoin ja vain kosteassa maailmassa.

Vain kerran vuosien varrella olemme kohdanneet hirveän ison Juoksuhämähäkin, Acantholycosa lignaria, Amathuksen raunioilla, Sen kyllä huomasi, tuntui se jotenkin hurjalta, kun se kantoi selässään jälkeläisiään.

Pari kertaa olemme matkoillamme huomanneet auton alle jääneen kauniin Kameleontin, Chamaeleo chamaeleon. Upeaa sen väritys on! Eräs pähkinöitä puun alta poimiva mies kertoi, että se puree! Tottako? Tietämätöntä on aina niin hauskaa huijata. Melkein aina uskomme, melkein.

Kerran, vain kerran olemme nähneet Ketun, Vulpes vulpes indutus, vuorenrinteellä ja kerran liikenteen uhrina. Se on ainoa lihansyöjänisäkäs Kyproksella. Aiheetta tätä endeemistä kettua hävitetään metsästäjien toimesta.
A

Perinteitä

Perinteiset Troodoksen Zivaniafestivaalit järjestettiin tänä vuonna, kuten tapana on , marraskuun alun viikonloppuina. Ensin Alonassa ja sitten kaksipäiväisinä Pelendrissä.

Kyproksen Turistitoimisto CTO oli jälleen järjestänyt bussikuljetuksen juhlapaikoille. Pelendrissä juhlat olivat laajentuneet aikaisemmista huomattavasti ja olivat siten myös väljemmät kulkea ja katsella. Keskustan kadut oli suljettu ja runsaat 200 metriä oli juhlakäytössä.

Festivaaleille ominaiset ja perinteiset musisoinnit ja tanssiesitykset olivat nyt väljällä keskusalueella mukavasti kaikkien nähtävissä ja kuultavissa. Tosin korvia ei missään tarvinnut höristellä kuullakseen, sillä välillä joutui aivan pakenemaan päälle käyvää ääntä. Esiintyjäryhmään kuului niin nuoria kuin iäkkäämpiäkin taitureita. Laulut olivat paikallisille tuttuja, koska yleisö näytti laulelevan mukana.

Zivaniafestivaaleille niin tärkeät tuote-esittelyt ja -maistiaiset olivat tietenkin suuressa roolissa ja jos tarvitsi enemmän hiukopalaa makean tai suolaisen suuntaan, niin kojuista löytyi monenmoista. Palouzen – lämpimän rypälemehusta valmistetun hyytelön tai kiisselin maistelu zivanian - ”kotipolttoisen” tisleen ohella taisi olla se suosituin, kunnes eteen tuli halloumi – vuohen- ja lampaanmaitojuustotarjottimilla varustettuja neitosia.

Paikallinen mustamakkara kengän-pohjallisen (No 52) puolikkaan (pittaleipä) sisällä oli enemmän tamperelaista, kuin osasi odottaakaan.

Hauska yksityiskohta bussiretkellä oli vanhempien naisten läsnäolo. Suurin piirtein samat naiset tulevat vuosi toisensa jälkeen zivaniajuhlille ja juhlapaikalla heitä ei enää havaita ! Taitavat olla aikoinaan tästä kylästä työn perässä tai miehensä mukana maalikyliin lähteneitä, jotka ryhmänä palaavat juhlimaan perheittensä kanssa, koska useiden talojen terasseilla oli iloista juhlintaa suurissa ryhmissä !

Kaiken hulinan keskellä vuoristokylän luonteeseen ja hiljentymäänkin kulkijan vie kiertomatka vaikkapa kirkosta kirkkoon, sillä Pelendrissä on tälläkin sektorilla tarjottavana kattava näyttö; eri kirkkokuntien uutta ja vanhaa rakennuskantaa. Unescon suojelukohde Timios Stavros-kirkko vuodelta 1178, Johannes Kastajan kirkko 1930-40, Katolinen Neitsyt Marian kirkko 1500-luvulta, Arkkienkeli Mikaelin kirkko 1900 luvun lopulta.

Ensi vuonna jälleen !
S

G-taidetta ilman G…

Taidetta on aika vaikeata yksinkertaisesti määritellä, mutta meillä lähes jokaisella on jonkinlainen mielipide siitä, mikä on ja mikä ei ole taidetta.

Armaassa Suomessamme on parhaillaan menossa kommentointi puolesta ja vastaan Etelärantaan tarkoitetusta taidemaailmasta. Hintakaan ei olisi kuin pari sataa miljoonaa + + + jotain!

Maailmalta löytyy isoja ja pieniä paikkoja, joissa esitellään taidetta. Eräässä elämäni vaiheessa kiertelin paljonkin näitä taidepaikkoja; gallerioita ja museoita ja yleensä nautin näkemästäni.

Graffitin harrastajien alkuaikoina oli yleinen vastustus tuohon harrastukseen. Kaikki graffitit olivat omasta mielestänikin törkeitä julkisten tilojen töherryksiä, ja niinhän osa vieläkin on. Nykyisin annetaan jo valittuja seinäpintoja harrastajien käyttöön ja nehän ovat tulleetkin varsin näyttäviksi.

Täällä Kyproksella olen kuitenkin tutustunut varsinaiseen hukkapintataiteeseen, jossa alkuaikojen tyyliin todelliset taiteilijat peittävät graffittitöillään usein piilossakin olevia julkisia pintoja. Näistä voikin kuka tahansa valita tykkäyksensä kohteet.

Näitä voi huoletta pysähdellä ihastelemaan.
S