Paha juttu

Rauhallinen taipaleemme 3.12. pitkällä pyöräretkellä sai ajatuksia myllertävän käänteen.

Teimme sinnikästä etenemistä vuoritiellä. Kohteenamme rankan tien päässä oleva vanhan luostarin raunioille rakennettu Lukkaan luostarin kappeli. 

Ihmettelimme pikkutien reunassa olevia autoja. Kun nostimme katseemme jysähti sydänalassa! Auto, se oli katollaan ja vaiteliaat ihmiset odottivat. Kellään ei ollut kiire. Ei jääty uteliaiden joukkoon, tuntui pahalta. 

Jatkoimme vastapäiselle rinteelle mutkan taakse. Sieltä kiikaroimme, ihmettelimme paikalle rauhallisesti saapuvaa ambulanssia. Kiireettä vietiin paarit pudonneen auton luo. Pitkän ajan kuluttua paareilla vietiin peitetty mytty ambulanssiin ja se lähti rauhallisesti paluumatkalle. Hiljaiseksi veti.

Me jatkoimme matkaamme ajatukset myllertäen ja mieli täynnä kysymyksiä, ilman vastauksia. Hyvä oli istua nyt Luukkaan luostarin edessä tuijotellen mahtavaa hiljaista maisemaa ja kuivuvaa patojärveä.

Paluumatkalla pysähdyimme, jätimme pyörät alas, kävimme katsomassa katollaan olevaa autoa. Se oli pudonnut alas jyrkältä rinteeltä. 
Syitä onnettomuuteen voi olla monia, jarrut, jarrupolkimen alle vierinyt esine, sairauskohtaus, mitä vain. . . 

Hiljasina kävelimme auton ohi ylös oletetulle auton kotitielle. Tienpäässä on kaksi taloa. Kauniita istutuksia tienvierellä oli juuri tänään muokattu ja kasteltu, kuka? Ainuttakaan ihmistä ei näkynyt missään, hiljaisuus oli mykkää. Jyrkältä kotitieltä auton olisi pitänyt kääntyä jyrkästi alas vasemmalle, mutta se oli jatkanut suoraan rinnettä eteenpäin syöksyen alla olevalle tielle. Ahdistavaa, niin nopeaa oli vauhti ollut ja matka lyhyt, ei siinä ennätä hypätäkään autosta pois. Vaitonaisina palasimme alas ohi surullisen auton omien kulkupeliemme luo.

Tielle pysähtyi joku päästään vinksahtanut autoilija, mies nauraa rätkätti ilkkuen katollaan olevaa autoa. Olimme sanattomia. Meitä on moneksi. 
A