keskiviikko 24. marraskuuta 2021

Patojärven elämää

Näin kuivan kauden aikaan odotellaan sateita, mutta nautitaan myös kasvien selviämisestä yli kuivan kauden. Päivittäiset pyöräretkemme vievät meitä aika usein patojärven maisemiin. Silmä etsii järvellä lintuja, ei niitä usein näe. Ihminen on siitä hauska, se hakee aina jotain, mitä on ollut joskus, niinhän me marjametsään ja sienimetsäänkin menemme. Ei haittaa vaikkei nyt juuri tällä retkellä näkynytkään, ehkä seuraavalla kerralla.


Ja kun sitten käy niin, että harmaahaikara on vain odottanut meitä ja viipyy paikallaan, sanoen ilmeellään: ”katsokaa nyt, tässä minä olen, ja vieläkin olen, joko sait minusta tarpeeksesi”?

Sehän on kuin juhlaa, eihän siihen kyllästy, luontokappaleen katselemiseen. Vielä kuviakin katselee myöhemmin mielellään.



Patojärven pinta madaltuu. Vettä on nyt vain 15 % täydestä, se on aika vähän. Seuraamme mittakepistä pinnan korkeutta. Jonkun vaan pitäisi maalata näitä mittakeppejä edes hiukan paremmin erottuviksi. Kuka sen tekisi?!




Patojärven rantamille, vanhan tien mutkaan on muodostunut aika hauska melojienpaikka. Olemme nimenneet sen niin. Siellä on suuria valtamerikontteja kanoottien säilytykseen. Tuntuu siltä, että on kaksi eri ”leiriä”, näitä melojia. Molemmilla on tilaa muodostaa omannäköinen paikka.


Toinen porukka on laittanut uuden polun laskeutumaan patojärven rinteeseen kukkien ja pensaiden kera. Ja kontin vieressä on paikka istua ja kerrata urheilusuorituksia.

Molemmilla porukoilla on paikat vaihtaa vaatteita suojassa katseilta. Tämä alue alkaa näyttää ihan oivalliselta melojien tarkoitukseen, kauan se on ollutkin römpsynoloinen. Pöytäryhmiä on varjossa ja auringossa viivähtämistä varten. Me käytämme myöskin evästauoilla näitä pöytäryhmiä hengähtäessämme retkillämme.



Harvoin siellä on muita näkynyt, ehkä toiminta on aktiivista kevät- ja kesäaikaan? Tai emme vaan ole sattuneet samaan aikaan heidän kanssaan. Vain kerran eräs mies haki kontista punaisen pienen kanootin vetäen sitä kolinalla auton perässä alas kuivan patojärven lahden halki rantaan.


            Nyhätyräkki, Euphorbia chamaesyce

            Savikka, (Keräsavikka) Chenopodium chenopodioides

Kasveja löytyy kuivuvan järven rannasta niukasti, odotin sieltä löytyvän enemmänkin.


                Noeae mucronata

                Akaasia, Acacia salicina

Patojärven rinteiltä löytyy tämä ihana hunajantuoksuinen akaasia, se sietää kuivuutta ja on palonkestävä puulaji. Sen sanotaan olevan kuin itkupaju riippuvine pitkine hentoine oksineen. Sen vaatimaton kermanvaalea kukinta kestää syksystä jouluun saakka. A



keskiviikko 10. marraskuuta 2021

Lämpöä, lahjoja ja kauneutta

Niin se vaan on, tämä alkaa jo tuntua omalta, tämä elämä täällä. Lämmintä ja kuivaa, vieläkin. Odotellaan kevään merkkejä, odotellaan yhtä kunnon sadepäivää.

Jokapäiväiset koronauutiset Suomesta ja maailmalta saavat mietteliääksi. Onkohan muillakin samoin kuin meillä, kun on poissa kotimaasta, seuraa kotimaan ja maailman uutisia vielä tiiviimmin. Pakolaistilanteen uusi vaihekin mietityttää, pitkäänkin.

Mutta tämä on se aika, jota me elämme, tahtoi tai ei. Helpompaa on tahtoa.


Oikeastaan on aika hauskaa olla suosittu, suosittu jonkun kissan mielestä. Eräänä aamuna meille oli tuotu lahja, terassin oven takana matolla oli puoliksi syöty sisilisko.


Eikä siinä kaikki, suosionosituksena saimme eräänä aamuna vielä lahjaksi hiiren. Toivottavasti lahjat loppui näihin, lahjojen saamisellakin on sentään joku raja. Entäs jos joku aamu onkin 10 hiirtä ja sisiliskoa kynnysmatolla! Silloin saa jo kiljua vielä enemmän, oikein kunnolla, IIK!


Mainio eväspaikka on varjoisa Onesimos-teatterin katsomo näinä kuumina päivinä. Jo meren näkeminenkin vilvoittaa. Tässä teatterissa oli silloin ”hyvinä aikoina”, kymmenen vuotta sitten, joka sunnuntai kansantanssi- ja musiikkiesityksiä ja katsomo oli täynnä. Nyt meitä on joskus vain me kaksi evästauolla ennen kuin taas matka jatkuu.


Ystävämme sai idean n. 7 vuotta sitten. Hänen isänsä omistaa karun kuivan niemen patojärven rannalla. Ystävämme näki sielunsa silmin siinä mahdollisuuden. Niin tämä nainen on toteuttanut sen, vuosi vuodelta lisää tehden ja teettäen. Paikka ei tule koskaan valmiiksi, hän sanoo, se elää koko ajan. Hänellä on kädet aina mullassa ja ideoita kuhisee koko ajan. Sen oikeastaan tuntee, kun näkee hänen intonsa, tehdä vielä jotain kivaa lisää ja lisää.


Portin ulkopuolella tienvierellä tervehtii ohikulkijoita tyypillinen pikkukirkko, joskus siellä palaa öljylamppukin.


Karu maapläntti on muuttunut kuin kukoistavaksi satumaaksi. Ystävät ja sukulaiset kokoontuvat tänne jakamaan juhlaa, esimerkiksi kun on Vihreä Maanantai, paikalla on iloista porukkaa vauvasta vaariin ja mummoon. Olemme saaneet olla kerran mukana, olimme menossa Akrountaan ja meidät huikattiin joukkoon. Hauska olikin liittyä iloiseen seuraan.





Nyt kun olemme olleet poissa vuoden, on tänne ilmestynyt kirkko ja hieno antiikin pilaristo! Kirkko on sisältä vielä hiukan kesken, mutta valmistuu varmaan pikkuhiljaa. Voi vain kuvitella mitä kaikkea tässäkin kirkon ympäristössä on mahdollista tapahtua. Alue kirkon ympärillä on avara ja pääsy paikalle on esteetön. Mitähän tämän talven aikana näemmekään kun ajamme paikan ohi?


Paikalle on kasvanut mahtava määrä hedelmäpuita, oliivipuita, kukkivia pensaita, köynnöksiä, pieni vesiputous ja tietenkin kultakaloja, eihän vesiputousta ilman kultakaloja voi ollakaan, eihän. Lapsille on satulinna tai kaksi, aikuisille istuinryhmiä. 



Parasta on kuitenkin ympärillä oleva maisema. Paikassa ei asu kukaan, aita ei ole kummoinenkaan este, jos joku haluaisi tehdä tuhoja. Suomessa ei tällainen paikka säilyisi vahingoittumattomana, miksi täällä, en tiedä. A

Muutama kuva tässä vielä paikan parhaillaan kukkivista kasveista.


                               Aitojasmiini, Jasminum grandiflorum


                                Sukaattisitruuna, Citrus medica


                                Koreaköynnöskuusama, Lonicera periclymenum


                                Koukkuköynnös, Quisqualis indica





 





keskiviikko 27. lokakuuta 2021

Uutta kohti päivästä päivään

Elämä täällä tuntuu jotenkin vielä hiukan oudolta. Tekeekö vuoden tauko tämän, vai Suomen uutisissa päivittäin oleva koronainfo? Pitääkö tuntea huonoa omaatuntoa, välinpitämättömyyttä vai oman valinnan tuomaa levollisuutta? Ehkä kaikkea näitä vuorollaan.

Koronatilanne on tällä hetkellä aika maltillinen täällä, uusia tartuntoja 100-200 päivässä.

'

Patojärven vesi on vain 17,6% täydestä, mutta kalastajia se ei haittaa, eikä kalojakaan!



Tältä näyttää Akrountan kylän kuiva patojärven lahti, kiviä, kuivaa halkeilevaa savea.



Tässäkö muka kukkivaa ketoa, unikkoja ja keltaisena loistavaa kruunusuvikakkaraa, ei kai.


Luonto on kuivaa, on kai joskus aikaisemminkin vuosien aikana ollut näin. Yleensä on jokunen sadekuuro tullut lokakuussa, ja joutomaat ovat heränneet kasvuun. On sitä suurempi ilo nyt, kun joku vihreä verso yllättää pölyisessä kuivassa maassa ensimmäisen sadekuuron jälkeen. Sitä on kiva odottaa ja yllättyä sitten. 

Pyöräretket ovat vieneet meitä entiseen tahtiin tutkimaan näkymiä. Paljon on muuttunut, paljon on jämähtänyt paikoilleen, vaikka olisi pistänyt muuttua.

Täällä meitä suomalaisia ei taida montaa ollakaan, ei tämä ole Espanja eikä Thaimaa. Ehkä marraskuussa ilmestyy jokunen lisää, ja ainakin tammikuun alussa saapuu vakioryhmä meikäläisiä neljäksi kuukaudeksi tänne.



Oma kirkkomme, Katariinan kirkko odottaa suomalaisia taas laulamaan ja tapaamaan toisiaan. 
Turistipappi saapuu joskus, ei ole vielä siitäkään tietoa. Uskotaan, että saapuu kuitenkin, joskus.



Luonnossa on harvoja kukkijoita, Nukkahulluruoho, Datura innoxia on niistä yksi. Sen kukka kestää vain puoleenpäivään lämmön nitistäessä nyt sen loiston.



Toinen kuivuuden keskeltä ponnistava on pikkukukkainen Rikkaheliotrooppi, Heliotropium europaeum. Se melkein hukkuu kulottuneeseen ympäristöönsä vaivoin erottuen kuivista korsista.


Limassolissa rannan ravintolan ruohokatto voi hyvin, nauttii säännöllisestä kastelusta. Vallitseva kasvi siinä näyttää olevan Arabian sulkahirssi, Pennisetum setaceum.


Joulutähteä, Eubhorbia pulcherrima, ei vielä kiinnosta lähestyvä joulu, ei hötkyile, siihen on vielä riittävästi aikaa, ennättää vähemmälläkin saada punaista joulunväriä. Saattaa olla oikeassakin.


Pienessä Agia Varvaran kirkossa oli kaste, saimme hetken iloita kasteväen mukana kirkon pihalla.


Olen taas perustamassa oman pikkuisen pihani kukkivaa maailmaa. Uusi löytöni on tämä ilosilmä, Viisikki, Egyptiläinen tähtikukka, Pentas lanceolata. Ostin muutaman erivärisen, katsotaan miten ne sietää minun hellää hoitoani. 

A


tiistai 19. lokakuuta 2021

Täällä jälleen

 


Näin siinä kävi, täällä taas ollaan Onnellisten saarella!

Kuivassa ja lämpimässä maailmassa ollaan Suomen kauniin ruskasyksyn jälkeen. Hetki totuttelua ja elämä sujuu taas uutta ihmetellen ja tutkien.



On kuin vanhan riemullisen rakastetun tapaisi  
kun punaisena hehkuva Pullokapokkipuu, Ceiba speciosa pilkahtaa talojen takaa. Se häivyttää omalla kauneudellaan tornitalohirvityksenkin siedettäväksi. Näitäkin puita näki aikaisemmin runsaammin, nyt ne ovat harvinaisuuksia, siksi iloitsee yhdestäkin.



Toinen lokakuun rakkaani Keltatekoma, Tecoma stans odotti minua monessa paikassa yhtä iloisena kohtaamisesta. Tämä kasvaa runsaana pihoilla ja katujen varsilla.



Sen ”serkku” Oranssitekoma, Tecoma alata sen sijaan on harvinaisempi katseenvangitsija, mutta jossain näkyi, että sitä oli juuri istutettu kasvamaan. Hyvä niin.


Kuivuuden vuoksi luonnossa on niukasti kukkivia kasveja. Luonto on valmiustilassa ja ponnahtaa talvisateiden myötä vauhtiin. Varsinaisia yllätyksiä osuu silloin tällöin kulkijan polulle. Tämä vaatimaton sinnittelijä, Isopiiskasalaatti, Chondrilla juncea yllättää sitkeydellään kuivuuden keskellä.



Oliivien poiminta on aloitettu, olisiko se nyt hiukan etuajassa kuivuuden vuoksi, en oikein tiedä. Voin olla väärässäkin.



Siitä ei ole hajuakaan, milloin vilja on puitu, vain tämä yksi olkipallo oli tällä pellolla jäljellä ja muutaman päivän kuluttua sekin oli viety pois. Mahtaa olla kuivaa ja pölyävää olkea.


Jotain sentään täälläkin tehdään näyttävästi luonnon suojelemiseksi muovilta. Vesiurheilukeskuksen edessä rannalla on tämä kala, jonka vatsaan voi laittaa tyhjentyneen juomapullon, hyvä alku tämäkin. Onkohan rannalla nyt vähemmän viskeltyjä pulloja?



On aivankuin pyörämme olisivat iloissaan, kun pääsevät vanhaan tuttuun paikkaan hengähtämään. Tältä paikalta näkyy merta silmänkantamattomiin ja redillä olevia risteilylaivoja. Ei niitä ennen ole tällä suunnalla ollut, miksiköhän nyt? Saattaa selvitä myöhemmin.



A