Patojärven elämää

Näin kuivan kauden aikaan odotellaan sateita, mutta nautitaan myös kasvien selviämisestä yli kuivan kauden. Päivittäiset pyöräretkemme vievät meitä aika usein patojärven maisemiin. Silmä etsii järvellä lintuja, ei niitä usein näe. Ihminen on siitä hauska, se hakee aina jotain, mitä on ollut joskus, niinhän me marjametsään ja sienimetsäänkin menemme. Ei haittaa vaikkei nyt juuri tällä retkellä näkynytkään, ehkä seuraavalla kerralla.

Ja kun sitten käy niin, että harmaahaikara on vain odottanut meitä ja viipyy paikallaan, sanoen ilmeellään: ”katsokaa nyt, tässä minä olen, ja vieläkin olen, joko sait minusta tarpeeksesi”?

Sehän on kuin juhlaa, eihän siihen kyllästy, luontokappaleen katselemiseen. Vielä kuviakin katselee myöhemmin mielellään.

Patojärven pinta madaltuu. Vettä on nyt vain 15 % täydestä, se on aika vähän. Seuraamme mittakepistä pinnan korkeutta. Jonkun vaan pitäisi maalata näitä mittakeppejä edes hiukan paremmin erottuviksi. Kuka sen tekisi?!

Patojärven rantamille, vanhan tien mutkaan on muodostunut aika hauska melojienpaikka. Olemme nimenneet sen niin. Siellä on suuria valtamerikontteja kanoottien säilytykseen. Tuntuu siltä, että on kaksi eri ”leiriä”, näitä melojia. Molemmilla on tilaa muodostaa omannäköinen paikka.

Toinen porukka on laittanut uuden polun laskeutumaan patojärven rinteeseen kukkien ja pensaiden kera. Ja kontin vieressä on paikka istua ja kerrata urheilusuorituksia.

Molemmilla porukoilla on paikat vaihtaa vaatteita suojassa katseilta. Tämä alue alkaa näyttää ihan oivalliselta melojien tarkoitukseen, kauan se on ollutkin römpsynoloinen. Pöytäryhmiä on varjossa ja auringossa viivähtämistä varten. Me käytämme myöskin evästauoilla näitä pöytäryhmiä hengähtäessämme retkillämme.

Harvoin siellä on muita näkynyt, ehkä toiminta on aktiivista kevät- ja kesäaikaan? Tai emme vaan ole sattuneet samaan aikaan heidän kanssaan. Vain kerran eräs mies haki kontista punaisen pienen kanootin vetäen sitä kolinalla auton perässä alas kuivan patojärven lahden halki rantaan.

            Nyhätyräkki, Euphorbia chamaesyce

            Savikka, (Keräsavikka) Chenopodium chenopodioides

Kasveja löytyy kuivuvan järven rannasta niukasti, odotin sieltä löytyvän enemmänkin.

                Noeae mucronata

                Akaasia, Acacia salicina

Patojärven rinteiltä löytyy tämä ihana hunajantuoksuinen akaasia, se sietää kuivuutta ja on palonkestävä puulaji. Sen sanotaan olevan kuin itkupaju riippuvine pitkine hentoine oksineen. Sen vaatimaton kermanvaalea kukinta kestää syksystä jouluun saakka. A

Lämpöä, lahjoja ja kauneutta

Niin se vaan on, tämä alkaa jo tuntua omalta, tämä elämä täällä. Lämmintä ja kuivaa, vieläkin. Odotellaan kevään merkkejä, odotellaan yhtä kunnon sadepäivää.

Jokapäiväiset koronauutiset Suomesta ja maailmalta saavat mietteliääksi. Onkohan muillakin samoin kuin meillä, kun on poissa kotimaasta, seuraa kotimaan ja maailman uutisia vielä tiiviimmin. Pakolaistilanteen uusi vaihekin mietityttää, pitkäänkin.

Mutta tämä on se aika, jota me elämme, tahtoi tai ei. Helpompaa on tahtoa.

Oikeastaan on aika hauskaa olla suosittu, suosittu jonkun kissan mielestä. Eräänä aamuna meille oli tuotu lahja, terassin oven takana matolla oli puoliksi syöty sisilisko.

Eikä siinä kaikki, suosionosituksena saimme eräänä aamuna vielä lahjaksi hiiren. Toivottavasti lahjat loppui näihin, lahjojen saamisellakin on sentään joku raja. Entäs jos joku aamu onkin 10 hiirtä ja sisiliskoa kynnysmatolla! Silloin saa jo kiljua vielä enemmän, oikein kunnolla, IIK!

Mainio eväspaikka on varjoisa Onesimos-teatterin katsomo näinä kuumina päivinä. Jo meren näkeminenkin vilvoittaa. Tässä teatterissa oli silloin ”hyvinä aikoina”, kymmenen vuotta sitten, joka sunnuntai kansantanssi- ja musiikkiesityksiä ja katsomo oli täynnä. Nyt meitä on joskus vain me kaksi evästauolla ennen kuin taas matka jatkuu.

Ystävämme sai idean n. 7 vuotta sitten. Hänen isänsä omistaa karun kuivan niemen patojärven rannalla. Ystävämme näki sielunsa silmin siinä mahdollisuuden. Niin tämä nainen on toteuttanut sen, vuosi vuodelta lisää tehden ja teettäen. Paikka ei tule koskaan valmiiksi, hän sanoo, se elää koko ajan. Hänellä on kädet aina mullassa ja ideoita kuhisee koko ajan. Sen oikeastaan tuntee, kun näkee hänen intonsa, tehdä vielä jotain kivaa lisää ja lisää.

Portin ulkopuolella tienvierellä tervehtii ohikulkijoita tyypillinen pikkukirkko, joskus siellä palaa öljylamppukin.

Karu maapläntti on muuttunut kuin kukoistavaksi satumaaksi. Ystävät ja sukulaiset kokoontuvat tänne jakamaan juhlaa, esimerkiksi kun on Vihreä Maanantai, paikalla on iloista porukkaa vauvasta vaariin ja mummoon. Olemme saaneet olla kerran mukana, olimme menossa Akrountaan ja meidät huikattiin joukkoon. Hauska olikin liittyä iloiseen seuraan.

Nyt kun olemme olleet poissa vuoden, on tänne ilmestynyt kirkko ja hieno antiikin pilaristo! Kirkko on sisältä vielä hiukan kesken, mutta valmistuu varmaan pikkuhiljaa. Voi vain kuvitella mitä kaikkea tässäkin kirkon ympäristössä on mahdollista tapahtua. Alue kirkon ympärillä on avara ja pääsy paikalle on esteetön. Mitähän tämän talven aikana näemmekään kun ajamme paikan ohi?

Paikalle on kasvanut mahtava määrä hedelmäpuita, oliivipuita, kukkivia pensaita, köynnöksiä, pieni vesiputous ja tietenkin kultakaloja, eihän vesiputousta ilman kultakaloja voi ollakaan, eihän. Lapsille on satulinna tai kaksi, aikuisille istuinryhmiä. 

Parasta on kuitenkin ympärillä oleva maisema. Paikassa ei asu kukaan, aita ei ole kummoinenkaan este, jos joku haluaisi tehdä tuhoja. Suomessa ei tällainen paikka säilyisi vahingoittumattomana, miksi täällä, en tiedä. A

Muutama kuva tässä vielä paikan parhaillaan kukkivista kasveista.

                               Aitojasmiini, Jasminum grandiflorum

                                Sukaattisitruuna, Citrus medica

                                Koreaköynnöskuusama, Lonicera periclymenum

                                Koukkuköynnös, Quisqualis indica