Ikonit puussa

Germasogeian jokiuomassa on suuria eukalyptuspuita. Niiden luona olemme poukkoilleet monituiset kerrat vesilintuja kiikaroiden ja vesikasveja kuvaten. Olen napsinut myös puiden juurilta uusia versoja kotiin, kukkien kavereiksi, ne ovat niin kauniita ja hentoja.

Muutama päivä sitten nostin katseeni erään eukalyptuksen runkoon ylös ja mitä siellä näinkään! Kaksi ikonia naulattu runkoon. Sanattomana jäin tujottamaan. Kuka, miksi, kiitosta, anteeksipyyntöä, surua, anomista, muisteloa, iloa? 

Lopulta laskin katseeni alas ja puun juurellahan oli kukkia vaasissa. Tosin ne olivat entisiä, vesikin limoittunut. Pesin joessa mustan keramiikkaruukun ja laitoin uutta vihreää ja keltaista tilalle. Ai, miksikö? Tuntui vaan siltä, että voisinhan minäkin olla osana tässä.

Ikonien, kukkien ja ruukun tuojan on täytynyt jo kotoa lähtiessään tietää mitä tekee. Selvästi se on ollut hänelle tai heille tärkeä hetki. Musta keramiikkaruukku voisi värillään viestittää muuta kuin iloa, tai sitten ei ollut muuta saatavilla tähän lähtöön.

Uteliaisuuden herättäjänä tuo puu ja ikonit toimivat kohdallani ainakin. On mielenkiintoista ohi polkiessaan poiketa kurkkaamaan, onko tullut uusia kukkia. Voihan olla, että ikoneita ei olekaan naulattu samalla käynnillä. Kannattaa nostaa katseensa josku ylemmäs maankamaralta. Elämä on ihmeitä täynnä, pieniä ja suuria, yritetään huomata niitä. 

A

Roinaa, roinaa . . .

Sitä roinaa meillä ihmisillä riittää. Taitaa tämä eteläinen kulttuuri säilyttää tässäkin vahvan omaleimaisuutensa kuulutaanko EU:un tai ei. Riittääpä suomalaisella ihmettelemistä.

Olen kehitellyt mielessäni hauskaa kuvaa. Voi mikä hurmos syntyisikään suomalaiselle ”Kerää roska päivässä”-yhdistyksen innokkaalle jäsenelle, kun hän pääsisi tänne! Samoilla jalansijoilla olisi mahdollisuus poimia vaikka sata roskaa, hiukan vain kääntyy oikealle ja vasemmalle. Alkaen pienestä tupakka-askista, mäkkärin papereista ja -laatikoista, sitten voisi napsia viiden litran vesipullon, sitten litran ja puolenlitran, olut- ja juomatölkkejä, olutpulloja, sitten muovikasseja, pullollaan jätteitä ja tyhjiä . . . voi mitä kaikkea ihanaa täällä hän saisikaan kerätä!

Täällä on myös tapana jättää kadunvarren suurten roska-astioiden viereen käyttökelvollista tavaraa. Sohvia, nojatuoleja, patjoja, lipastoja, hyllyköitä. Sieltä osa häipyy, nopeastikin. Kerran näimme upeat talvisaappaat roskiksen vieressä ja kun hetken kuluttua palasimme kaupasta, ne oli poissa. Hyvä näin, parempi näin kun heittää luontoon. Pari päivää sitten näimme siistin toimivan lipaston kadun vieressä, toivottavasti joku tarvitsee sitä.

Olemme myös nähneet, miten joku käy säännöllisesti roskiksilta keräämässä esim. metalliromua, joku toinen taas muovituoleja, jne. Tämäkin on hyvä juttu.

Tuo kompostoinnin puuttuminen on loputon ihmetyksen aihe. Puutarhamyymälöiden takana on läjäpäin ruukkuja, niissä kuolleita kasveja ja multaa, leikattuja oksia, muovisäkkejä, kasvinsuojelupurkkeja, kaikki sulassa sovussa siinä levällään peittäen suuren maa-alueen. Nyt näyttää sieltä seasta puskevan freesian versoja, kohta voin poimia freesioita! Vau!

Eräälle pienelle vuorennyppylälle, Anemos-vuorelle, joka on entinen Amathuksen kaupunkivaltion nekropolivuori (luolahautoja) on vuosien aikana viety mielettömät määrät aivan kompostoitavaa jätettä, palmujen oksia, karsittuja pensasaitoja, nurmikon leikkuujätettä, kukkaruukkuja kukkineen.  

Suuri osa on jätesäkeissä, osa säkeistä jo hajoaa, mutta siellä on myös pölynimureita, jääkaappeja, telkkareita, tietokoneita, tulostimia, lasten leluja, lasipulloja, kauniita sinisiä, vihreitä. . . .

Tosin täällä on selvästi vähentynyt roinan määrä tienvierillä siitä mitä se oli vielä 10 vuotta sitten. Valistus tuottaa tulosta, vaikka hitaasti. Nyt roinaa löytyy vielä pienempien teiden varsilta, siis siellä, missä me pyöräilemme. Sieltä löytyy kaikkea sitä tavaraa, mitä meidän kodeissammekin on tai on ollut. Joskus huomaa, että joku ns. firmakin tyhjentää rojunsa luontoon. 

Vuosia näitä näkyjä katsellut ei enää viitsi paheksua, kenelle paheksuisikaan? Hauskaa on toisaalta pysähtyä ihmettelemään miten paljon maailmassa onkaan turhaa tavaraa, joka on ollut joskus tärkeää. Näitä lasten suuria värikkäitä muoviautoja ja mopoja jäämme usein ihmettelemään. Osa näyttää ihan ehjiltä ja toimivilta.

Täällä on kyllä edistystä näkyvissä, jäteautot tyhjentävät säännöllisesti jäteastiat ja pienissäkin kylissä on nykyään jo jätteenkeräyspisteitä. On lasinkeräysastioita ja vaatekeräyslaatikoita. Ihmiset tottuvat pikkuhiljaa niitä käyttämään, mutta pikaruokapaikkojen lähitienoot ovat yhtä sotkuisia kuin Suomessakin! 

A

Terveisiä Kattilandiasta

Kissat ovat kaikkialla meidän arjessamme. Niille on aivan käsittämätöntä, että pyöräilijä tulee vauhdilla eteen. Ne osaavat aika taitavasti tulla autojen kanssa toimeen. Ylittävät kadun autojen välistä nopeasti. Mutta pyörällä voisi ajaa kissan päälle aika useinkin. Auton tulosta kuuluu ääni, mutta pyörä lähenee äänettömästi. Onneksi voi kiljua kissalle, "Pois alta!". Oikeastaan on aika hauskaa huomata se salamannopea väistöliike! Aina on pakko ilahtua ja kiittää sitä nopeudesta.

Tällä meidän asuntoalueellamme on selvästi kissojen määrä vähentynyt viime vuosina. Kuka niitä korjaa ja minne, ei tietoa. Hauska on seurata, kuinka kissat käyvät juomassa uima-altaan reunalla. Vain kerran on nähty, kuinka kissa molskahti altaaseen kun kilpailija läppäsi sitä selkään. Nopeasti se kyllä kiipesi ylös ja kipaisi pensaan alle. Vain märkänä kiiltävä vana jäi kertomaan matkasta.

Itäänpäin vievän rantatien varressa olevan pienen Barbaran kappelin luona on oikea kattilandia. Pensaiden ja puiden alla on lukuisia pahvi- ja styroxlaatikoita, huopia ja pyyheliinoja makuualustoina, on tuotu raapimispuitakin, ruoka- ja vesikippoja, oikein kissojen kaupunginosa. Kissoja putkahtaa pensaiden alta kun siihen seisahtuu katselemaan. Luulevat varmaan ruokakuljetukseksi. Viime vuonna ollut vammaiden kissa on poissa, samoin sairaat pennut. Kuitenkaan missään ei haise raato. Nainen, yleensä aina nainen, saapuu autolla tuoden ruokaa niille. Harvoin satumme paikalle silloin, mutta kerran naisia oli kaksi. Nämä naiset taitavat olla brittejä? Ehkä nämä kissarakastajat korjaavat myös sairaat ja kuolleet pois, antavat ruoan mukana lääkkeitä? Kappelin vieressä on vesihana, josta onkin helppo täyttää vesiastiat. Mutta näimme juuri kuinka kissa joi mieluummin kuralätäköstä kuin puhdasta vettä juomakupista! Kupin vihreä värikö ei miellyttänyt, vai nostiko itsenäisyys päätään!

Pieni nyppylällä sijaitseva Mouttagiakan Pyhän Yrjön kappeli on myös kissojen paikka. Pysähdymme sinne usein ihailemaan maisemaa ja istahtamaan evästauolle. Kissoja, monenikäisiä alkaa valua pensaiden alta ihan selvästi kerjäämään. Niillä on astioissa ruokaa ja vettä, mutta vaihtelua tahdotaan! Emme koskaan ruoki niitä, hätistelemme päinvastoin kauemmas. Kolme vuotta sitten siellä oli aivan aggressiivisia kerjääjiä. Hämmennyimme ihan, ne hyppäsivät penkille eväidemme luo ihan väkisin, huitelimme niitä risulla muutaman kerran takapuoleeen! Nyt sukupolvi on vaihtunut sävyisemmäksi, onneksi. Saa kulkija taas rauhassa evästauollaan viivähtää.

Valtavan suuren hautausmaan nurkalla oli vielä kaksi vuotta sitten oikea kattilandia, kissoja kymmenittäin. Upeita muovilla kuorrutettuja pahvilaatikoita koteina ja huopia makuualustoina. Ruoka- ja vesiastioitakin oli tosi paljon. Nyt tämä miljöö on kutistunut ja siirrettu kauemmas portilta. Kyllä monella haudalla vieläkin päivystää uskollinen "hautavahti". Uskollisempaa päivystäjää ei löydykään. Hautojen välissä näkyy siellä täällä ruoka- ja vesikuppejakin.

Olisi hauska tietää, miksi usein pienten kirkkojen liepeillä ja suurilla hautausmailla on niin paljon kissoja ja miksi niitä ruokitaan siellä. Voi olla, että selitystä siihen ei löydy, se voi olla perinne vaikka miten kaukaa.

A

Kevään merkkejä, on jo!

Mitä sateet saavatkaan aikaan! Rutikuiva maa, turhalta tuntuvaa kylvökoneen eestaas pyörimistä pölypilven keskellä! Ei mitään turhaa, vihreää, vihreää viljapeltoa on silmänilona kaikkialla teidemme varrella.

Vihreää on muallakin kuin pelloilla. Ihanaa ”luonnon pinaattia”, Kiiltomalvaa, Malva sylvestris saa nyt vaikka joka päivä lautaselleen. Olen löytänyt tämän hienon luomuyrtin Jael´n ”appelsiinejahunajaa”-blogin innostamana. Kiitos! Paljon me opimme toisiltamme, jos olemme valmiina oppimaan. Aina emme edes huomaa kuinka meille tarjoillaan näitä oppimisen mahdollisuuksia.

Tänä talvena täällä kevät on myöhässä, kuiva kuuma syksy ”nukutti” kevään airueet. Vasta nyt, juuri vuodenvaihteen lähestyessä heräsivät syklaamit, villit kehäkukat, nuokkukäenkaalit ja bellikset ilahduttamaan suomalaisen silmää. Kyllä niitä on saanut odottaa ja kurkata useinkin niihin vakipaikkoihin. Juuri sieltähän ne ensimmäiset Isokaunokaiset,  Bellikset, Bellis sylvestris nytkin suomalaisen pyöräilijän iloksi kurkkivat. Siellä koirankakan takana vanhan tienmutkan ojassa! 

Nuokkukäenkaaleja,   Oxalis pescaprae näkyy jo siellä täällä. 

Samoin kävi villien 

Peltokehäkukkien,  Calendula arvensis kanssa, kun äkkiä muistin ne alamäessä Epiktitoin kirkolle ajaessamme. Siellähän ne ensimmäiset keltaiset pienet ilosilmät olivat roskan ja hiekan seassa! Juhlaa! Kohta niitä kasvaa paljon ja yhä kookkaampina.

 Amathuksen pohjoisilla kaivauksilla, sen pohjosirinteellä löytyivät ensimmäiset Syklaamit, Cyklamen persicum, vasta 15.12. , melkein jo luovuin toivosta.

Vihanneskojun edessä on jo pitkään ollut mahtavia vihreitä nippuja Sinimailasta, Medicago sativa, kanien ruuaksi. 

Olisipa kani, nyt olisi saatavilla namiruokaa! Mistäs saisin kanin?

Samaan aikaan vihreän heräämisen kanssa astelee syksy. Viikunapuu ikkunamme alla heittelee jalkarätin kokoisia kellastuneita lehtiään pitkin maata ja katua. Mätkähdys vain kuuluu kun lehti putoaa maahan, moni muukin puu ja pensas luopuu lehdistään vähäksi aikaa. Pieni lepoaika tekee hyvää kelle tahansa.

A