Teimme taas
ystävämme kanssa pienen vuoriretken autolla. Hän tahtoi meidät mukaan
etsimään Panagia
Chrysorrogiatissa- luostaria Troodoksen
vuoristossa.
Onneksi meillä
oli vanha kartta (uusia täällä ei olekaan), suuntasimme
kohteeseemme kartan mukaan. Ja meitä kohtasi aivan unelmien
maisemat. Tie oli tosi pientä, kapeaa ja mutkitellen se kierteli
vuorenrinteillä. Hieman kyllä hämmästelimme tien pienuutta, se
olikin vanha tie!
Uusi tie on
rakennettu vasta äsken, täällä vasta äsken on 10-20 vuotta,
joten eihän sitä vielä kartassa olekaan!
Panagia Chrysorrogiatissa-luostari |
Saimme enemmmän
kuin osasimme toivoakaan. Oli pakko pysähdellä maisemaa ihailemaan,
liikennettä ei käytännössä ollut, vain muutama auto kohdattiin,
maanviljelijöitä menossa tai tulossa viiniviljelyksilleen.
Löysimme sen
Panagia
Chrysorrogiatissa-luostarin, hiljainen suuri
rakennusten kompleksi. Vanha kirkkokin oli auki. Luostarissa
kohtasimme palelevan naisen myymässä melkein ei-mitään, niin
autio oli luostarin pikkuruinen myymälä.
Agia Moni-luostari |
Löysimme
toisenkin luostarin, Agia
Moni-luostarin.
Sielläkin oli vanha kirkko avoinna. Ei näkynyt kissaakaan
rikkomassa luostarin rauhaa. Kovin hiljaista on talviaikaan, kesällä
turisteja tuodaan busseilla, niin suuret olivat pysäköintialueet
näissä molemmissa luostareissa.
Kotimatkalla
bongasimme pienen Agia
Mina-kirkon, kieppasimme sitä kurkkaamaan,
olikin aika uusi. Vieressä oli puolivalmiina pari-kolme pientä
keskeneräistä rakennusta, yhdessä oli lasi-ikkunoiden takana
paljon roinaa lattialla, ikoneita, kirjoja ym. Ja kas kummaa, sieltä
astui ulos nunna-negatiivi! Olemme kohdanneet hänet pienessä
Limassolin koptikirkossa. Hän ei tunnistanut meitä, mutta me kyllä
hänet. Ei voi unohtaa ihmistä, joka on tyly, vahtii, kieltää
kaiken, hengittämistä lukuunottamatta.
Nytkin hän heti
kielsi katsomasta muokattua perunamaata, sen kauniisti kukkivia
rikkaruohoja, kukkivaa mantelipuuta, istuttamista odottavia
pensaita, levällään olevia tavaroita siellä lattialla. . . .
Kertoi ylpeänä, että tähän tulee hänen luostarinsa! Ohoh!
Tottako?
Emme antaneet
hänelle mahdollisuutta kieltää meiltä enempää, iloiseti
vilkutellen lähdimme jatkamaan matkaa, pakoon, pakoon!
Onneksi saimme
käydä siinä pikkukirkossa hänen sitä huomaamatta. Hyvä oli
ajoitus.
Vielä
poikkesimme ihmettelemään korkealla mäellä olevaa suurta kirkkoa
Pentalian kylässä. Niin hiljaista oli, aution tuntuista, ei
yhtään ihmistä missään. Mutta kirkon ympärillä oli uutta ja
modernintuntuista, oli ylimääräistä invaluiskaakin! Evästauolle
jäimme pihan penkille ja äkkiä hiljaisessa kylässä alkoi kuulua
musiikkia!
Keksimme lopulta,
että se kuuluu pyöreästä kirkkoaukion yhteydessä olevasta
ravintolasta. Sinne! Olikin ystävällinen ravintoloitsija tekemässä
hommia. Hän kertoi kylän historiaa: v.1994 on kylä siirretty tälle
paikalle maanvyöryn vahingoitettua lähellä sijainnutta vanhaa
Pentalian kylää. Tämä olikin Uusi Pentalia. Taas saimme tietoa, elävää tietoa.
Saimme vielä
ihailla ja ihmetellä matkan varrella viinimaan
ketaisenaan kukkivaa peltokehäkukkamerta!
Kotiin
lähti iloisia pikkuaurinkoja.
Hyvä päiväretki,
kaunista, harmoonista vuoristomaisemaa, kevään hurmaa vuorilla.
A