keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Kevättä kohti



Talven selkä, milloin se on Kyproksella, milloin se taittuu? Täällä miettii noita Suomen sanontoja, eihän niitä tule Suomessakaan aina mietittyä saati sitten niiden mukaan elettyä.

Tämä takertuva karhea Harsomatara, 
Galium schultesi, on jo päässyt kasvuvauhtiin levittäytyen jokaiseen kivenrakoon.









Jotenkin ajattelen täällä Kyproksella talven selän taittuneen kun saatiin sadetta joulun ja uudenvuoden välissä. Uusi kasvukausi pääsi kunnolla alkuun, nuupahtaneet ruohovartiset terästäytyivät uuteen intoon. Yötkin muuttuivat hiukan viileämmiksi, joten kasveilla alkaa olla normaali kasvuaika sään suhteen. Kokonaislämpötila on ollut koko syksyn normaalia lämpimämpi, sama näyttää jatkuvan myös tammikuussa, mitähän tämä saa aikaan luonnossa?


Kuivuudesta huolimatta aina on paikkoja, joissa kosteutta löytyy, siitä kertovat nämä kevään riemua vihreyttä hehkuvat kuvat.

Itäisen Amathuksen raunioiden takana työntyy vanhan sisternin peitetystä aukosta villin  Viikunapuun, Ficus carica, vihreät lehvät.





Verkapelto, vanhan Amathuksen kaupunkivaltion alueen kivinen viljapelto viheriöi jo tummana kuivuuden loputtua.





Suurilehtine ja korkea Poimuhierakka, Rumex crispus, valmistautuu jo kasvattamaan mahtavia kukintojaan Verkapellon reunaan.









Rinteiden Syklaamit ovat vielä kovin harvalukuisia, mutta kahden viikon kuluttua on asia toisin!









Johanneksenleipäpuussa, Ceratonia siliqua, on jo pieniä käyriä alkuja, joista kehittyy suuria tummanruskeita palkoja. Näistä  carob-paloista valmistetaan monenlaisia tuotteita elintarvikkeiden mausteeksi, väriksi ja mauksi.


Mikään kuivuus ei lannista, ei koskaan, Hukkakauran, Avena fatua, intoa valmistaa siemeniä. Aina ne siemenet ennättävät, vaikkei oikea kaura ole kuin vasta oraalla.

Tästä alkaa mielenkiintoinen aika, vihreä valtaa alaa koko ajan lisää ja lisää. Maasta tunkee pieniä tuntemattomia alkuja, jotka yllättävät aina, enkö tätäkään arvannut!


Kauniilta näyttävät vihreällä jalustallaan myös Itäisen Amathuksen raunioiden äärelle kerätyt kivet, ruukun- ja kattotiilen palaset.

Silmut pullistuvat niiissä puissa ja pensasissa, jotka ovat pudottaneet vasta lehtensä. Lepoaika ja voimien kerääminen uutta kasvua varten jää täällä joillakin kasveilla tosi lyhyeksi. Kasvun hurma alkaa kohta uudelleen!
A

sunnuntai 24. joulukuuta 2017

Jouluretkellä vuoristossa

Kellakin kylä


Ystävä tahtoi meidät mukaansa vuoriretkelle. On ihanaa päästä autottomana joskus kauemmas vuorten katköissä löytyviin pieniin kyliin. Joten aina vastauksemme on, kyllä!
Etsimme kartasta reitin ja reitin varrelta mielenkiintoisia kyliä. Tarkoituksena oli löytää kunkin kylän kirkko ja vähän aistia kylän luonnetta.
Prastio, Eleousa Chryseleousakirkko










Ensimmäinen kylä Prastio, siellä ei nähty ainuttakaan ihmistä! Kaksi kirkkoa kurkkasimme.
Kellakin seimiasetelma

Seuraava kylä Kellaki, siellä olikin vilkasta, koira haukkui jossain ja mies komensi. Agios Georgios-kirkon pihassa oli vanha pappi asettelemassa joulutähteä ovenpieleen. Hän ilahtui meistä ja me hänestä, toivoi, että kuvaisimme häntä! Kirkon lipputangoissakin oli iloinen joulu.








Mikaelin kirkon rauniot

Kellaki jatkui vielä, kohta näimme, kuinka vanhan Mikaelin kirkon raunioiden viereen nousee uusi Mikaelin kirkko!


Kellaki, Zoodochos Piki luostari


















Läheinen luostari, nunnaluostari Zoodohos Pigi yllätti, portti oli avoinna! Väkeä oli yksi mies, joka raivasi luostarin puutarhaa, se oli metristen rikkaruohojen vallassa. Kohta mieskin häipyi, kai nunnien luo. Uutta on tulossa, portin ulkopuolelle muuriin on tehty hienoja mosaiikki-ikoneita ja lisää tulee, siis ulkopuolelle! Yhtään luostarin kirkon ovea ei ollut auki, ja kaikki nunnat oli varmaan päiväunosilla.

Seuraava kylämme oli Sanida. Kylässä näimme kolme ihmistä ihmettelemssä kujatien reikää, he varoittivat meitä reiästä. Joulua oli tehty ruiskuttamalla punaista väriä mäntyjen oksiin!

Kylä nimeltä Vasa oli myös asumattoman tuntuinen, osa taloista oli aika huonosti hoidettuja.


Jatkoimme vuoristoa itäänpäin Asgataan. Se on ennen ollut merkittävä kaivoskylä, siitä kertoivat vanhat kaivosvaunut. Siellä on ikkunaton hautausmaan kirkko, Kahdenntoista apostolin kirkko, joka on aina auki, niin nytkin. Pääkirkko sensijaan on aina lukossa, porttikin. Kaksi ihmistä istui talon pihalla pöydän ääressä. Pieni sievä kirkko Agia Marina pitää sensijaan ovensa aina auki.

Asgata, Agia Marina









Näin olimme tutustuneet hiljaisiin vuorikyliin, viisi kylää ja ehkä samanverran ihmisiä. Kesällä kylät ovat varmaan elämää täynnä. Kaupunkilaiset pakenevat kuumuutta vuorikyliin.





Päivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen, sää on ollut koko joulukuun paljon lämpimämpää kuin aikaisempina talvina, sama on Israelissakin. Luonto kärsii liian lämpimästä ja kuivasta talvesta, sadettakaan ei olla saatu kuin marraskuun alussa.

Kotimatkalla poikkesimme vielä pieneen kuivan jokiuoman kappeliin Monagroulin Agia Marinaan, siellä olikin rippi menossa, emme jääneet häiritsemään.


Oli oikeastaan aika hieno joulumatka, vaikkei joulupukkia nähtykään kuin kylien joulukoristeissa. Kilometrejä tuli n. 60 ja aikaa kului n.6 tuntia, kiireetöntä hyvää tuntia.
A




tiistai 19. joulukuuta 2017

Luontokin juhlistaa joulua



Luonto valmistautuu jouluun nostamalla maasta pieniä ilosilmiä kurkkaamaan jouluyön tähtitaivasta ja itämään tietäjiä, ne ovatkin meitä lähellä.

Isokaunokainen, Bellis sylvestris




Ensimmäisinä avautuivat Isokaunokaisen  eli belliksen hohtavan valkoiset kukat, ensin Amathuksen pohjoisrinteessä pensaiden alla, kuin ujostellen aikaisen kevään airueina. 





Syklaami, Cyklamen persicum
Heti seuraa pitivät Syklaamit, kuivien risujen ja heinien alta sinnikkäästi kohoten, nekin aloittavat pohjoisrinteellä. Kolme viikkoa ennen ensimmäistä kukkaa nousivat syklaamin vihreät lehdet. Alkuun on vain muutamia kukkia, kuukauden kuluttua samassa rinteessä jo satoja ja kahden kuukauden kuluttua jo tuhansia. Aivan uskomaton tuo syklaamien kasvukäyrä. Nyt vielä jokainen yksittäinen kukka on kuin suuri aarre.


Nuokkukäenkaali, Oxalis pes-caprae

Kun kulkee silmät auki huomaa loistavan keltaisen ”voikupin” heiluvan ohuen varren päässä ja kohta toisen ja kolmannen. Nuokkukäenkaalin vihreä lehtimatto on jo kuiskaillutkin kukkien kohta ilmestyvän. 







                                                                                   


Olen nyhtänyt näitä vihreitä
nuokkukäenkaalin lehtiä ja tarjoillut aidan silmukoista kanoille! Germasogeian laaksossa on paljon pieniä kanatarhoja, 5-20 kanaa, siellä kupsutellaan kuivissa tarhoissa. Kanat osaavat jo odottaa ja tunnistavat lähestyvän pyöräilijän juosten vauhdilla aidanviereen, kaa, kaa! Vihreä on suurta herkkua! Kenelle se ei sitä olisi.

Peltokehäkukka, Calendula arvensis




Toinen jouluun liittyvä keltainen silmänilo on nyt juuri kukintansa vaatimattomasti aloittava Peltokehäkukka, kotoisen kehäkukkamme maalaisserkku, tuoksukin aivan sama.









Okahulluruoho, Datura stramonium
Yllätyksiäkin sattuu, eräänä päivänä pyöräretkellä rannan suolaisesta hiekasta nousi muutama upea torvi kera kauniiden lehtien, Okahulluruoho, aivan uusi tuttavuus, liekö sekin kevään airut.
Samaan aikaan kevään ilmiöiden kanssa kesävihannat puut ja pensaat valmistautuvat pudottamaan lehtensä. Ne pitävät pienen loman ennen uusien lehtien puhkeamista. Meidän pihassakin viikunapuu pudottelee lehtiään kuin hikisiä jäykkiä sukkia. Siihen ne mätkähtävät somasti nuokkukäenkaalin vihreiden lehtien päälle.

Onneksi meillä on näitä ”ikikukkijoita”, kukkivia puita ja pensaita, joista huokuu elämäniloa lähes ympäri vuoden. Ne pitävät vain lyhyen lepotauon, kuka mihinkin aikaan ja taas elämä jatkuu!

Nyt on sateista kulunut liian pitkä aika, luonto odottaa jo vettä. Joulua kohti kuitenkin luonnossakin vauhdilla mennään. A

perjantai 8. joulukuuta 2017

Tuplakaste Katariinan kirkossa


Meidän oma kotikirkkomme on katolinen St. Catherinen kirkko, jonka portailta ylläoleva kuva on ja joka meille on varattu joka sunnuntai klo 12.30 tunnin ajaksi ja kirkkokahvitilakin takapihalla. Pieni on porukka, mutta sen kotoisempi on tunnelma. Etenkin Omatoimikirkossa melkein jokaiselle löytyy joku vastuutehtävä. Pienä hommia, mutta juuri sellaisista koostuu välitön ja kotoinen hartaushetki viikon helmeksi.

St. Catherinen kirkko, suomalaisittain Katariinan kirkko on kansainvälinen kohtaamispaikka. Me suomalaiset, luterilaiset, taidamme olla niitä vähäeleisimpiä, joita kirkon katon alla kokoontuu. Me nyt olemme sellaisia, me pohjoisen asukit.

Meillä toiminta on oikeastaan aika vilkastakin. On kysymyksessä kuitenkin aika pieni porukka. Seurakunnan kuvioissa tapaa ihmisiä, vaikka kaikki eivät kirkossa varsinaisesti kävisikään. Kirkon työntekijät kohtaavat arjessa meikäläisiä Messun lisäksi harrastusporukoissa pitkin viikkoa ja torstaisin Lauluilloissa, silloin kun he ovat saarella.

Meillä on samoin kuin viime talvenankin tämä OTK, Omatoimikirkko silloin kun kirkon työntekijät ovat pohjoisen maan turistien parissa. Tänä talvena he ovat kuitenkin pidemmän aikaa Kyproksella. Onhan meillä vielä näitä henkilökohtaisiakin tapaamisia kirkon työntekijöiden kanssa, synttäreitä, nimmareita, hääpileitä ja tupaantuliaisia, joissa kaikki kohtaamme toisiamme.





Kerran kun menimme hiukan etuajassa kirkkoomme siellä oli eloisa kahden vauvan kastetoimitus. Voi, miten paljon se erosi suomalaisesta kasteesta! Oli hauskaa jäädä seuraamaan sitä välitöntä tapahtumaa. Ei oikein tiennyt kuka on äiti, kuka on isä, kuka on mummi, kuka on kummi, kuka on vaari, kaikki tuntuivat touhuavan, vauvat vaihtuivat sylistä syliin. 










 Oli kyllä pappikin niin eloisa, unohti aina välillä vauvan nimen, sitä toistettiin usein. Vauvat saivat kaulaansa kultaisen ketjun risteineen, 

Vanhemmilta tai ehkä kaikilta kysyttiin useampaan kertaan jotain ja he vastasivat aina myönteisesti. Vauvat, tai vanhemmat tietenkin saivat suuret kynttilät mukaansa, niiden sytyttäminen olikin oikein ohjelmanumero. Loppukuvien otossa vaihdettiin paikkoja ja taas vaihdettiin ja iloinen puheensorina kaikui kivikirkossa. Molemmat vauvat olivat koko ajan tyytyväisiä hälinän keskellä!


Heidän lähtönsä jälkeen rauhoituimme mekin omaan hartauteemme, vain vajaa puoli tuntia myöhässä, se tuntui kovin hiljaiselta ja tyyneltä iloisen kasteen jälkeen. Kirkkokahveilla meidänkin porukasta lähti kyllä iloinen puheensorina, huuliharppumusiikin säestyksellä. 
A

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Syksyllä kameraan hypänneitä Kasveja


Pullokurpitsa, Lagenaria siceraria, koristeena käytetty
Kasvit ovat ihastuneet kameraani, ne aivan pomppaavat linssistä sisään! Ilohan se on, mutta aina en ihan kaikkia olisi halunnut kuvatakaan, kun lopputuloksen näen. Suurin osa on hyviä pitkäaikaisia ystäviä. Ilokseni löytyy aina uusiakin, ystäviksi haluavia. 


Jakaranda, Jacaranda mimosaefolia, kukat kovin korkealla







Lamppuharja, Callistemon speciosus, puun silmäniloja


Tulilamppuharja, Callistemon sitrinus, pikkuinen punasilmä





Temppelipuu, Plumeria rubra, näitä on kolmen värisiä



Hietamerinarsissi, Pancratium maritimum, rantahiekan kuningatar






Sodomanmadari, Calotropis procera, lehdet kuin muovia


Siveydenpuu, Vitex agnus-castus ja 
pörisevä Kontukimalainen 





Kesäkoiso, Solanum rantonnetii
kotiin oksat lähdössä, ei kestä vaasissa, ei!




Itämainen plataani, Oriental plane, ihanat kevyet pampulat





Rivieranlaventeli, Lavandula x intermedia, kestää kauan vaasissa ja tuoksuu



Jalokastanja, Castanea sativa, kaunis ilmava pallo





Välimeren myrtti, Myrtus communis, ruusujen seurana alttaripöydällä


Keltatekoma, Tecoma stans
kaunis koruna korvan takana!






Kirjotulikruunu, Lantana camara ja salamannopea Päiväkiitäjä



Merinäkinruoho, Najas marina, suolaisen rannan kasvi






Lehtisammakko  munakoisolla, 
ilo löytää, niin piilossa se on



                                   Oliivipuu, Olea europea, vanhan puun ihana runko

Tässä pieni otos loka-marraskuun ystävistäni, vanhoja ja uusia, muutama veitikkakin mukana. Iloksenne, luontoystävät! 
A