Suomen kirkko Kyproksella

Kyllä meillä kirkko on, pappi ja kanttorikin, vaikkei kaikki oikein sitä tiedäkään. Olemme Limassolissa siinä hyvässä asemassa, että saamme iloita Suomen kirkon yhteydestä talviaikaan aika usein.

Kirkon työntekijät piipahtavat pari kertaa talvessa Turkissa asuvien suomalaisten luona ja palaavat luoksemme taas. Kirkollinen elämämme alkoi lokakuussa ja jatkuu pitkälle kevääseen.

                                                                                                                        Meillä on messu sunnuntaisin Pyhän Katariinan kirkossa klo 12.30, päälle kirkkokahvit ja paljon yhteistä jutustelua. 

Jo se, että tietää äidinkielisen kirkon oven olevan auki sunnuntaisin, tuntuu hyvältä, voi tulla silloin kun haluaa. Samoin kuin Suomessakin, eivät sielläkään kaikki riennä joka pyhä kirkkoon.

Yhteiset lauluillat ovat vielä lisäksi torstaisin pienessä hotellissa, siellä lauletaan lauluja laidasta laitaan riemulla ja mieleen hiipivät laulujen myötä myös muistot. Mitä elämämme olisikaan ilman muistoja. Laulut kutittelevat muistojen arkistoja aivan huomaamatta.

A

Menossa talveen - menossa kevääseen

Tämä vuodenaika hurmaa suomalaisen ja saa ihastelemaan, ihmettelemään ja pettymäänkin, kaikkea samaan aikaan. Mikä tämä vuodenaika oikein on ?

                                                                                                                                                          

Terassilta saa lakaista joka ikinen päivä Jakarandan, Jacaranda mimosaefolian, pudonneita 

pikkuruisia lehtiä. Ensin putoavat pikkuruiset lehdet, sitten pitkät lehtiruodit. Puu näyttää vielä ihan lehtevältä, vaikka tuuli riipii sitä päivä päivältä harvemmaksi. 

Siis syksyhän nyt on.

Syksyä puoltaa sekin, että osa Viikunapuista, Ficus carica, on kuin harmaita veistoksia, ilman ainuttakaan lehteä.

Johanneksenleipäpuun, Ceratonia siliqua, juurella taistelevat vielä keskenään kulottunut ja vihreä ruoho jonkun aikaa ja kohta puun palot jäävät vihreyden alle piiloon, ei ihan vielä.

Pari päivää sitten löytyivät ensimmäiset Nuokkukäenkaalit, Oxalis pes-capraen kukat ja samaan hengenvetoon jokiuoma lahjoitti vielä ensimmäiset Peltokehäkukat, Calendula arvensis, iloksemme. Siis keväthän nyt on.

Kevättä puoltaa kaikkialla joutomaiden vihertyminen sateiden ansiosta, viljapellotkin ovat vihreitä osa rikkaruohoista, osa on jo oraalla. Sitrustarhan pohjakin hohtaa heleää vihreyttä.
Ihan oikeasti minä ymmärrän, vai ymmärränkö sittenkään, että tämä kaikki kuuluu välimerelliseen talveen. Ehkä siksi tämä joka vuosi jaksaa hämmästyttää ja ihastuttaa kulkijaa.
Kun meillä Suomessa tulee syksy, se tulee takuulla ilman kevään merkkejä ja sen huomaa syksyksi, samoin on kevään kanssa, ei siinä näy syksyn merkkejä, vain kevättä.
Nyt nautitaan tästä vuodenajasta täällä ja ollaan odottavalla mielellä, mitä seuraavaksi? Joulua kohti täälläkin harpotaan pitkin askelin, Jouluradio soi uusin ja vanhoin sävelin!  
 A

Luontopolun uusi elämä

Kirjoitin 6. helmikuuta 2017 hätähuudon Germasogeian Luontopolun rappion johdosta. "Mitä me olisimme ilman luontoa".

Mikä yllätys! Nyt kävimme oppaan ja ryhmän kanssa siellä ja koimme mukavan yllätyksen!

                                                                                                                                                                               Vielä keväällä siellä kaikki oli rempallaan, mutta nyt aivan toisin. Alueen nimikyltitkin oli nostettu pystyyn ja valettu betoniin. Rinteen kivinen jyrkkä nousu oli saanut tukevat puiset askelmat ja jyrkänteen reunalla kulkeva polku kunnon kaiteet!

Jyrkänteen reunan polun kaiteet oli lahonneet ja osin pudonneet jyrkännettä alas. Ylhäällä näköalapaikan katos oli saanut hajotetun penkkilaudan tilalle uuden ja tukevan laudan, samoin katkennut tukipilari oli uusi ja ryhdikäs.

Keväällä vielä kivinen nousu oli keljun jyrkkä vierivien kivien vuoksi. Alas laskeutuminen siitä oli ihan vaarallistakin.

Mitä muuta voi sanoa kuin kiitos ja eläköön luonnon puolesta. Moni muukin oli varmaan vuosien saatossa toivonut alueen kunnostusta. Kaikki me voimme olla tyytyväisiä lopputulokseen, no, pensaiden ja puiden nimikyltit voisi kyllä uusia ja laittaa oikeille paikoilleen. Ehkä se onkin seuraava toimenpide. Luonto järjestää uusia paikkoja kasveille ja hävittää entisiä.

Kaksi kertaa kuukaudessa sinne viedään kuitenkin ihmisiä oppaan johdolla. Oppaalta vaaditaan aina viisautta ja joustavuutta selittää näkymiä, etenkin kun kasvi ja kyltti eivät kohtaa.

Mutta nytkin tämä tuntuu jo hyvältä luontoihmisestä. Ei haittaa, vaikkei kasveja paljon vielä näkynytkään, niitä on ilo odotella. A