Jouluretkellä vuoristossa

Kellakin kylä

Ystävä tahtoi meidät mukaansa vuoriretkelle. On ihanaa päästä autottomana joskus kauemmas vuorten katköissä löytyviin pieniin kyliin. Joten aina vastauksemme on, kyllä!

Etsimme kartasta reitin ja reitin varrelta mielenkiintoisia kyliä. Tarkoituksena oli löytää kunkin kylän kirkko ja vähän aistia kylän luonnetta.

Prastio, Eleousa Chryseleousakirkko

Ensimmäinen kylä Prastio, siellä ei nähty ainuttakaan ihmistä! Kaksi kirkkoa kurkkasimme.

Kellakin seimiasetelma

Seuraava kylä Kellaki, siellä olikin vilkasta, koira haukkui jossain ja mies komensi. Agios Georgios-kirkon pihassa oli vanha pappi asettelemassa joulutähteä ovenpieleen. Hän ilahtui meistä ja me hänestä, toivoi, että kuvaisimme häntä! Kirkon lipputangoissakin oli iloinen joulu.

Mikaelin kirkon rauniot

Kellaki jatkui vielä, kohta näimme, kuinka vanhan Mikaelin kirkon raunioiden viereen nousee uusi Mikaelin kirkko!

Kellaki, Zoodochos Piki luostari

Läheinen luostari, nunnaluostari Zoodohos Pigi yllätti, portti oli avoinna! Väkeä oli yksi mies, joka raivasi luostarin puutarhaa, se oli metristen rikkaruohojen vallassa. Kohta mieskin häipyi, kai nunnien luo. Uutta on tulossa, portin ulkopuolelle muuriin on tehty hienoja mosaiikki-ikoneita ja lisää tulee, siis ulkopuolelle! Yhtään luostarin kirkon ovea ei ollut auki, ja kaikki nunnat oli varmaan päiväunosilla.

Seuraava kylämme oli Sanida. Kylässä näimme kolme ihmistä ihmettelemssä kujatien reikää, he varoittivat meitä reiästä. Joulua oli tehty ruiskuttamalla punaista väriä mäntyjen oksiin!

Kylä nimeltä Vasa oli myös asumattoman tuntuinen, osa taloista oli aika huonosti hoidettuja.

Jatkoimme vuoristoa itäänpäin Asgataan. Se on ennen ollut merkittävä kaivoskylä, siitä kertoivat vanhat kaivosvaunut. Siellä on ikkunaton hautausmaan kirkko, Kahdenntoista apostolin kirkko, joka on aina auki, niin nytkin. Pääkirkko sensijaan on aina lukossa, porttikin. Kaksi ihmistä istui talon pihalla pöydän ääressä. Pieni sievä kirkko Agia Marina pitää sensijaan ovensa aina auki.

Asgata, Agia Marina

Näin olimme tutustuneet hiljaisiin vuorikyliin, viisi kylää ja ehkä samanverran ihmisiä. Kesällä kylät ovat varmaan elämää täynnä. Kaupunkilaiset pakenevat kuumuutta vuorikyliin.

Päivä oli tosi lämmin ja aurinkoinen, sää on ollut koko joulukuun paljon lämpimämpää kuin aikaisempina talvina, sama on Israelissakin. Luonto kärsii liian lämpimästä ja kuivasta talvesta, sadettakaan ei olla saatu kuin marraskuun alussa.

Kotimatkalla poikkesimme vielä pieneen kuivan jokiuoman kappeliin Monagroulin Agia Marinaan, siellä olikin rippi menossa, emme jääneet häiritsemään.

Oli oikeastaan aika hieno joulumatka, vaikkei joulupukkia nähtykään kuin kylien joulukoristeissa. Kilometrejä tuli n. 60 ja aikaa kului n.6 tuntia, kiireetöntä hyvää tuntia.

A

Luontokin juhlistaa joulua

Luonto valmistautuu jouluun nostamalla maasta pieniä ilosilmiä kurkkaamaan jouluyön tähtitaivasta ja itämään tietäjiä, ne ovatkin meitä lähellä.

Isokaunokainen, Bellis sylvestris

Ensimmäisinä avautuivat Isokaunokaisen  eli belliksen hohtavan valkoiset kukat, ensin Amathuksen pohjoisrinteessä pensaiden alla, kuin ujostellen aikaisen kevään airueina. 

Syklaami, Cyklamen persicum

Heti seuraa pitivät Syklaamit, kuivien risujen ja heinien alta sinnikkäästi kohoten, nekin aloittavat pohjoisrinteellä. Kolme viikkoa ennen ensimmäistä kukkaa nousivat syklaamin vihreät lehdet. Alkuun on vain muutamia kukkia, kuukauden kuluttua samassa rinteessä jo satoja ja kahden kuukauden kuluttua jo tuhansia. Aivan uskomaton tuo syklaamien kasvukäyrä. Nyt vielä jokainen yksittäinen kukka on kuin suuri aarre.

Nuokkukäenkaali, Oxalis pes-caprae

Kun kulkee silmät auki huomaa loistavan keltaisen ”voikupin” heiluvan ohuen varren päässä ja kohta toisen ja kolmannen. Nuokkukäenkaalin vihreä lehtimatto on jo kuiskaillutkin kukkien kohta ilmestyvän. 

                                                                                   

Olen nyhtänyt näitä vihreitä
nuokkukäenkaalin lehtiä ja tarjoillut aidan silmukoista kanoille! Germasogeian laaksossa on paljon pieniä kanatarhoja, 5-20 kanaa, siellä kupsutellaan kuivissa tarhoissa. Kanat osaavat jo odottaa ja tunnistavat lähestyvän pyöräilijän juosten vauhdilla aidanviereen, kaa, kaa! Vihreä on suurta herkkua! Kenelle se ei sitä olisi.

Peltokehäkukka, Calendula arvensis

Toinen jouluun liittyvä keltainen silmänilo on nyt juuri kukintansa vaatimattomasti aloittava Peltokehäkukka, kotoisen kehäkukkamme maalaisserkku, tuoksukin aivan sama.

Okahulluruoho, Datura stramonium

Yllätyksiäkin sattuu, eräänä päivänä pyöräretkellä rannan suolaisesta hiekasta nousi muutama upea torvi kera kauniiden lehtien, Okahulluruoho, aivan uusi tuttavuus, liekö sekin kevään airut.

Samaan aikaan kevään ilmiöiden kanssa kesävihannat puut ja pensaat valmistautuvat pudottamaan lehtensä. Ne pitävät pienen loman ennen uusien lehtien puhkeamista. Meidän pihassakin viikunapuu pudottelee lehtiään kuin hikisiä jäykkiä sukkia. Siihen ne mätkähtävät somasti nuokkukäenkaalin vihreiden lehtien päälle.

Onneksi meillä on näitä ”ikikukkijoita”, kukkivia puita ja pensaita, joista huokuu elämäniloa lähes ympäri vuoden. Ne pitävät vain lyhyen lepotauon, kuka mihinkin aikaan ja taas elämä jatkuu!

Nyt on sateista kulunut liian pitkä aika, luonto odottaa jo vettä. Joulua kohti kuitenkin luonnossakin vauhdilla mennään. A

Tuplakaste Katariinan kirkossa

Meidän oma kotikirkkomme on katolinen St. Catherinen kirkko, jonka portailta ylläoleva kuva on ja joka meille on varattu joka sunnuntai klo 12.30 tunnin ajaksi ja kirkkokahvitilakin takapihalla. Pieni on porukka, mutta sen kotoisempi on tunnelma. Etenkin Omatoimikirkossa melkein jokaiselle löytyy joku vastuutehtävä. Pienä hommia, mutta juuri sellaisista koostuu välitön ja kotoinen hartaushetki viikon helmeksi.

St. Catherinen kirkko, suomalaisittain Katariinan kirkko on kansainvälinen kohtaamispaikka. Me suomalaiset, luterilaiset, taidamme olla niitä vähäeleisimpiä, joita kirkon katon alla kokoontuu. Me nyt olemme sellaisia, me pohjoisen asukit.

Meillä toiminta on oikeastaan aika vilkastakin. On kysymyksessä kuitenkin aika pieni porukka. Seurakunnan kuvioissa tapaa ihmisiä, vaikka kaikki eivät kirkossa varsinaisesti kävisikään. Kirkon työntekijät kohtaavat arjessa meikäläisiä Messun lisäksi harrastusporukoissa pitkin viikkoa ja torstaisin Lauluilloissa, silloin kun he ovat saarella.

Meillä on samoin kuin viime talvenankin tämä OTK, Omatoimikirkko silloin kun kirkon työntekijät ovat pohjoisen maan turistien parissa. Tänä talvena he ovat kuitenkin pidemmän aikaa Kyproksella. Onhan meillä vielä näitä henkilökohtaisiakin tapaamisia kirkon työntekijöiden kanssa, synttäreitä, nimmareita, hääpileitä ja tupaantuliaisia, joissa kaikki kohtaamme toisiamme.

Kerran kun menimme hiukan etuajassa kirkkoomme siellä oli eloisa kahden vauvan kastetoimitus. Voi, miten paljon se erosi suomalaisesta kasteesta! Oli hauskaa jäädä seuraamaan sitä välitöntä tapahtumaa. Ei oikein tiennyt kuka on äiti, kuka on isä, kuka on mummi, kuka on kummi, kuka on vaari, kaikki tuntuivat touhuavan, vauvat vaihtuivat sylistä syliin. 

 Oli kyllä pappikin niin eloisa, unohti aina välillä vauvan nimen, sitä toistettiin usein. Vauvat saivat kaulaansa kultaisen ketjun risteineen, 

Vanhemmilta tai ehkä kaikilta kysyttiin useampaan kertaan jotain ja he vastasivat aina myönteisesti. Vauvat, tai vanhemmat tietenkin saivat suuret kynttilät mukaansa, niiden sytyttäminen olikin oikein ohjelmanumero. Loppukuvien otossa vaihdettiin paikkoja ja taas vaihdettiin ja iloinen puheensorina kaikui kivikirkossa. Molemmat vauvat olivat koko ajan tyytyväisiä hälinän keskellä!

Heidän lähtönsä jälkeen rauhoituimme mekin omaan hartauteemme, vain vajaa puoli tuntia myöhässä, se tuntui kovin hiljaiselta ja tyyneltä iloisen kasteen jälkeen. Kirkkokahveilla meidänkin porukasta lähti kyllä iloinen puheensorina, huuliharppumusiikin säestyksellä. 

A