Hurmaa, hurmaa!

Pentakomon keväinen rinne

Huumetta keskellä arkea, mitä tämä muutakaan on. Vihreyttä, värejä, kasvua, löytöjä, uutta vihreyttä. Oliko se vasta eilen kun kaikki oli harmaata, kuivaa ruskeaa? Jalan alla rapisi kuolleet korret ja pölysi maa. Nyt, nyt on kaikki toisin, hitaasti tähän vaiheeseen on päästy, on pitänyt odottaa. Odottajan aika on pitkä ja toisaalta tuntuu, että äkkiähän tämä on tapahtunut. Äkkiä on helmikuu saapunut, ihana helmikuu.

Syklaamit aloittivat kukintansa jo joulukuussa, niiden kukinta jatkuu vieläkin jonkun pensaan alla, pian alkoi nousta kruunuvuokkoja, niiden hennot viimeisetkin terälehdet leijuvat kohta tuuleen. Niidenkin esiintyminen vaihtelee vuosittain.

Kevään ilme täällä itäisellä Välimerellä valtaa maailman ja kaataa alleen kulkijan. Ihana rehevä kasvu peittää alleen tienvieren roinan aivankuin olisi kaikki roina ja jätteet siivottu pois! Oikeastaan tahtoisi uskoakin, että näin on tapahtunut. Ihana tuoksuva keltasinappi on mainio keltainen verho, joka kasvaa missä vaan. Kissankin on varmaan hauskaa sen tuoksussa makoilla. Vanha unohtunut talokin loistaa romanttisena keltasinapin takaa.

Purppurakäenkaali, Oxalis purpurea

Luontoon heitetyt renkaat ovat kuin nuokkukäenkaalien kanssa rengasmatkalla. Nuokkukäenkaalin vihreä matto peittää alleen jätekasan, yksi kukka loistaa kuin tähti taivaalla. Nuokkukäenkaalin serkku, purppurakäenkaali on pienen Pentakomon kylän suosikki, se on minunkin suosikkini. Lähes jokaisessa pihassa näkee sitä, ruukuissa ja kukkapenkeissä, mutta eipä sitten muualla näykään! Kumma juttu. Paksun vihreyden keskeltä pilkahtaa jossain kuin helmenä punainen unikon kukka, kohta niitä ilmestyy lisääkin.

            Syyriankämmekkä, Orchis syriaca

Neulafagonia, Fagonia cretica

           Viisisädetyräkki, 
       Euphorbia helioscopia

Kaurajuuri, Tragopogon sinuatum

Peltokehäkukka, Calendula arvensis

               

Lukemattomat pienet peltokehäkukat kirjovat keltaisella loistollaan Pentakomon kuivan rinteen kuin kauniiksi matoksi kulkijan iloksi. Ja miten toisenlainen on patojärvenkin ympäristö ja Diplorotsos-vuorikin vihertyneen multakasan takaa!

Karmelinvuoren orho, Ophrys flavomarginata

Nämä kasvit ovat minun sydänystäviäni, kaikki. Lähes joka päivä löytää sen ensimmäisen kukan, toisenkin, kolmannen . . . jokaista kasvia, jonka kukan näkee ensimmäisen kerran keväällä on tervehdittävä kuin vanhaa ystävää; hymyssäsuin, lämpimästi kuin sydänystävää ja kuvakin on otettava muistoksi. Taitaa tällainen hymyilyttää tosikoita, saa hymyillä ihan vapaasti. Minuakin hymyilyttää, hymyillen odotan jo maaliskuuta . . .

A

Omatoimikirkko, OTK

Kyproksen seurakunnallinen talvi jatkuu uudenmuotoisena. Saamme luoksemme turistipapin ja -kanttorin vain kerran kuukaudessa. He lennähtävät silloin tuolta pohjoisemmalta mantereelta luoksemme. Mutta, mutta ei hätää, miettimismyssy auttoi, olemme synnyttäneet OTK:n. Se unohtunut OTK on nyt täällä! Se on Omatoimikirkko!

Kirkossa tavataan sunnuntaisin klo 12.30, huomataan lämpimästi lähimmäinen, tervehditään ja toivotetaan tervetulleeksi ensikertalainenkin. Iloitaan jokaisesta kirkkoon tulleesta, meitä kokoontuu talvi- ja viikkoturisteja, sekä vakiasukkaita yhteiseen Kirkkohetkeen.

Leena on Omatoimikirkon kantava voima, sen sielu, me muut seurakuntalaiset olemme apuna, monenlaista apua tarvitaankin. Ja tuloksena on aivan ihanaa ja hauskaa seurakunnallista elämää, yhdessä rakennettua. Joka sunnuntai on meillä Pyhän Katariinan kirkossa Kirkkohetki, laulua, sanaa ja rukousta. Paikalliset Anne ja Leena järjestävät meille kirkkokahvit, ja -pullat. On hauska istahtaa pöydän ääreen kirkon jälkeen, paljon iloista seurustelua syntyy kuin itsestään kahvikupin ääressä.

Hauskoja asioita satumme näkemään joskus kirkossamme, kerran oli juuri päättynyt vihkitilaisuus, värikäs hääpari lähti kirkon edestä valkoisen hevosen vetämillä valkoisilla kieseillä vilkkaalle kadulle!

Heti meidän Kirkkohetkemme jälkeen saapuu iloinen filippiiniläisjoukko ja valloittaa kirkon värikkäissä vaatteissaan. Tosi äänekkään musiikin keralla he viettävät omaa kirkkohetkeään. Kirkon alueella on joka sunnuntai lähinnä aasialaisia vierastyöläisiä eri maista viettämässä vapaapäiväänsä.

Yksi osa tekee ruokaa ja syövät yhdessä tuoksuvia ateriaoitaan kirkon takaosan huoneessa, yksi osa syö ruokiaan pihan katoksessa. Kolmas ryhmä harjoittelee omaa kirkkohetkeään pihalla. Usein jollain ryhmällä on pihalla juhlapäiviä ja myyjäisiä. Värikkäitä asuja ja hyviä eksoottisia ruokatuoksuja!

Siis tämä kirkkomme, katolinen Pyhän Katariinan kirkko on sunnuntaisin kovassa käytössä. On hauskaa olla osana tässä elämältä tuntuvassa kirkollisessa maailmassa, vaikka me luterilaiset olemmekin aika hiljaista porukkaa. Ennen meitä on brittien jumalanpalvelus, sekin on aika hiljainen tapahtuma.

Lauluseuroja vietetään täydentäen tätä yhteiseloa. Yhteislaulu on aina ollut suomalaisille läheistä ja tärkeää. Laulu herättää meidät syvästä dementiasta vielä ikivanhanakin, sanovat viisaat ja tietäväiset. 

Siis Välimerellä voi suomalainen näin olla mukana kirkkovuoden kierrossa. Joku kertoo tämän sopivan hänelle paremmin kuin kotimaan kirkossakäynti. Saattaa olla niinkin.

A

Mitä me olisimme ilman luontoa!

Meillä riittää pohtimista, uudet näkymät laittavat miettimismyssyä päähän. Uusi luonto, toisenlainen kuin Suomessa, tämä avara meri- ja vuoristomaisema kiehtoo. Siitä haluaa poimia joka päivä herkkuja kuin rusinoita pullasta. Poimimista riittää, niinkuin luonnosta kaikkialla, ellei raha ole pyyhkinyt sitä pois päiviltä. Sitä kyllä tapahtuu Suomessakin saati sitten täällä, missä rakennetaan kuin ”maailmanlopun edellä”, suurella kiireellä ja suurella rahalla. Ei siinä ole aikaa ajatella luontoa ja sen monimuotoisuutta!

Taajamien lähelle on Suomessa usein jätetty koskematonta luontoa ainakin Luontopolun verran. Se on hyvä asia, kiireinen ihminen ennättää piipahtamaan edes sinne. Joskus luontopolku sijoittuu kauas taajamasta ihanaan järvi- ja harjumaisemaan niinkuin se esim. Pulkkilanharjulla on.

Meillä täällä on hiukan samoin, kaukana taajamasta upeassa maisemassa. Luontopolku on tehty patojärven reunamilla nousevan vuorennyppylän rinteille. Yksitoista vuotta sitten sen kasvit, kyltit ja polut olivat vielä aika hyvässä kunnossa. Sinne tehtiin suomalaisen oppaan johdattamana pari kertaa kuukaudessa retkiä, ne lopetettiin vähäisen kävijämäärän vuoksi. Emme edes me kaksi innokasta saaneet riittävästi väkeä innostumaan asiasta. Britit jatkavat edelleen luontoretkiään vanhalla Bedford- ”kanabussilla”. Kuvassa brittiretkeläisiä luontoretkellään.

Nyt on Luontopolun ilme toinen, vain lahonneita, kaatuneita, hävinneitä kylttejä, askelmia ja kaiteita. Pensaat ovat kasvaneet sotkuiseksi ryteiköksi entisen selkeän kasvuston ja nimikylttien jäädessä näkymättömiin. Vain sipuli- ja ruohokasvit jatkavat entiseen tapaansa kasvuaan. Ylhäällä oli kaunis katos penkkeineen maiseman ihailua ja evästaukoa haluaville.

Nyt on katoksesta poltettu puolilahoja tukipilareita ja penkkejä, vaivoin se enää on pystyssä rähjäisen oloisena. Nuotioiden jäljet kertovat myös, mihin vuosien varrella on kadonneet puiset porrasasaskelmat. Ne oli tuettu betoniraudoilla jyrkkään rinteeseen. Nyt ei enää uskalla laskeutua alaspäin tästä jyrkästä rinteestä. Ylös siitä vielä pääsee niitä betoniraudanpätkiä varoen. Samoin ovat kaatuneet jyrkällä rinteellä olevat turvakaiteet.

Luontopolun opastaulu on alennustilassa maassa maaten

Olen yrittänyt selvittää, miksi annetaan hienon Luontopolun rappeutua? Onko tarkoituksellista tämä alasajo? Se on tehty kuulemma kolmen kunnan yhteisvoimin joskus. Siis, kun on yhteinen, ei kukaan vastaa. Missä ovat luontoihmiset, kai täällä joku luontoyhdistys edes on? Meillä niitä on joka kunnassa. No, joskus niiden toiminta Suomessakin on näpertelyä, joskus ihan jämäkkää epäkohtien esiinnostamista.

Luontopolku on tällaisenaankin käynnin arvoinen. Se ei ole koskaan ollut viljelyksessä, joten siellä tapaa harvinaisia kasveja, jotka ovat väistyneet asutuksen ja viljelyksen tieltä. Siellä on pohjoisrinteellä jopa kosteutta, vihreää sammalta läpi vuoden, siellä viihtyvät myös monet sipulikasvit, ne säilyvät siellä vuodesta toiseen. Ja ennekaikkea, silmä ja sielu lepää siinä maisemassa! Se jos mikä on sielun suloista hoitoa tämän päivän ihmiselle.

Toivottavasti kunnat eivät myy luontopolun nyppylää miljonäärille mökinpaikaksi! Vai onko tämä alasajo juuri sitä? Voi kauhistus sentään! Onneksi ei tänään vielä, nyt voi vain nauttia maisemasta ja antaa sen jäädä sydämensopukoihin siellä hyvää tekemään.

A